— Vai niin, vai niin, sanoi hän ja katseli silmät rypyssä sormiensa päitä. Sitten, aina vain yhtä pitkään puhuen, hän kysyi, maksettaisiinko ompeluksista erikseen, vai laskettaisiinko maksua huoneitten vuokrasta.
Minua alkoi Sanna jo harmittaa. — Tietysti maksettaisiin erikseen, — sanoin minä, vaikka en ollutkaan tätä asiaa sen tarkemmin ennen ajatellut.
Sanna rypisti otsaansa vieläkin enemmän ja nosti sormensa yhäkin lähemmäksi silmiä. — No … sanoi hän, — mistähän hyvästä ne ilmaiset huoneet sitten tulevat? Sanna paiskasi kätensä takaisin pöytään, rävähtihe ojoksi ja vastaustani odottaen katsoi suoraan minua kohti.
Minä suutuin ja sanoin, ettei Sanna ollut vielä ikinä nähnytkään niin hienoa ihmistä kuin paronitar oli.
Sanna sylki inhonsa ilmaisemiseksi, alkoi sitten viskellä esineitä, mitä vain käsiinsä sai, ja tällöin hän kiroili ja lasketteli suustaan sellaisia rivouksia, ettei koko hänen puheestaan juuri mitään voi paperille kirjoittaa. "Enkö minä sanonut sinulle, enkö minä varoittanut sinua!" huusi hän lopuksi. "Etkö sinä ymmärrä, aasi, että hän tahtoo tehdä sinut sussuksi omille pennuillensa!"
Sannan ajatus ei ensikuulemalta vaikuttanut minuun juuri ollenkaan. Olipa vain kuin olisi minua pyyhkäisty jollakin kylmällä otsaan ja päälaelle. Sitten alkoi samoissa paikoissa kuumottaa ja pistellä kuin kuusen neulasilla. Ja minä luulin olevani vain kovasti vihastuksissani.
Mutta tuo ajatus palasi mieleeni yhä ja yhä uudestaan, ja niin mahdottomalta kuin se ensin olikin kuulostanut, enpä osannutkaan enää selvittää itselleni, miksi se juuri niin peräti mahdoton olisi ollut. Päinvastoin, olinhan paronittaren vanhoista kirjeistä, joita Klaara minulle näytti, itse lukenut, miten he olivat pitäneet neuvoa jostakin sellaisten asiain "järjestämisestä" Holgerille. Ja Bjarnea paronitar rakasti vielä kovemmin kuin Holgeria. Miksi ei siis voisi ajatella, että hän, Holgerin kohtaloa peläten, mietti keinoja Bjarnensa varjelemiseksi samalta onnettomuudelta.
Lukemattomat kerrat minä viskasin inhoten luotani sellaiset ajatukset, mutta ne palasivat yhä todennäköisempänä takaisin. Lopulta en jaksanut keksiä enää mitään vastasyitä, vaan uusia todennäköisyyksiä ilmaantui lakkaamatta ja selityksensä sai nyt sekin huomioni, että paronitar oli ollut ikäänkuin hämillään minun kiitollisuuden purkauksistani ja koettanut niistä päästä, jota asiaa en silloin osannut ymmärtää.
Koetinhan minä parhaani mukaan lieventää paronittaren tekemää loukkausta omaa itseäni vastaan. Ajattelin näinkin: — Minä rakastin paronitarta enkä siis olisi voinut tehdä hänelle, mitä en olisi suonut itselleni tehtävän, mutta eihän paronitar puolestaan edes tuntenut minua, tuskin muisti nimeänikään. Minun ei siis ollut pakko ottaa loukkausta niin peräti henkilökohtaisesti. Hän olisi voinut tehdä saman kelle tahansa, joka vain kuului alaluokkaan.
Mutta ei ollut mitään apua siitäkään. Haetun sovituksen sijaan juuri tämä ajatus kiihoittikin mieltäni ihan äärimmilleen. Paronitar ei siis pitänyt minua edes siinä arvossa, että olisi minuakin kohtaan sovittanut tuota jumalallista lakia: — Älä tee toiselle, mitä et suo itsellesi tehtävän! Hän ei ehkä ollut tullut ajatelleeksikaan, että sitä olisi tarkoitus sovittaa myöskin alaluokkaan. Hyvä on! Silloinpa isäni, jonka tekoa olin niin ankarasti tuominnut, ei oikeastaan ollut tehnyt muuta kuin mitä nyt paronitar aikoi tehdä minulle. Mikä kohtalon iva! Tunsin todella isän omaa, sammumatonta vihaa kaikkia säätyläisiä kohtaan. Eikä ainoastaan isän, vaan myöskin Sannan, ja kaikkien niiden, jotka vain odottivat sitä tulevaisuuden hetkeä, jolloin saisivat repiä palasiksi kaikki paremmat ihmiset!