Mutta jollei tämä käsitys Kristuksen nimenomaisista sanoista olisikaan oikea, niin eihän voi olla kahdenvaiheilla hänen elämänymmärryksensä hengestä, kun katsoo häntä itseänsä.
"Minun ruokani on se, että minä teen hänen tahtonsa, joka minun lähetti, ja täytän hänen tekonsa." Tämä tahto on rakkaus toisiin ihmisiin, riippumatta sukulaisuussuhteista, läheisimmistä ja kaukaisemmista, vaan sen perustuksella että sama Isä asuu kaikissa. Emme voi ajatella Jeesusta, joka opetti tämmöistä elämänkäsitystä, naineena miehenä, vaimon ja lasten ympäröimänä. Ei sovi hänen elämänkäsitykseensä, että hän olisi ajatellut: minun täytyy saada vaimo, joka olisi lähempänä minua kuin kukaan muu, tai minun täytyy saada lapsia, jotka olisivat minun perhettäni, erikoisesti minun siipieni suojassa. Sillä tämä olisi ollut jotakin vastoin hänen oppiansa, että ihmisen on "hukuttaminen elämänsä löytääksensä sen", että ihmisen on luopuminen isästänsä, äidistänsä, vaimostansa, omaisuudestaan, voidaksensa rakastaa ihmisiä erotuksetta, saman Isän lapsina, s.o. olla tämmöisen rakkauden kautta ihmisiin yksi Jumalan kanssa.
Jeesus opettaa ihmisen suhteesta Jumalaan siten, että kertoo oman sisällisen suhteensa Jumalaan.
Se mikä tekee Kristuksen opin meille elämän aarteeksi, on, että hän avaa oman sisällisen elämänymmärryksensa ihmisille. Hän opettaa, että kaikille ihmisille on korkein elämänymmärrys eli suhde Jumalaan se, missä hän on ja mistä hän todistaa.
Ja se onkin meidän omassatunnossamme, niin että kun kuulemme Kristuksen sitä julistavan, se löytää meissä ehdottoman vastineen. Jos joku janoo vastausta kysymykseen: mitä on minun elämässä tekeminen, niin ei hän ajattele: minun täytyy ottaa vaimo synnyttääkseni hänen kanssaan lapsia. Vaan hän ajattelee elämäänsä ihan toiselta puolelta, ajattelee elävänsä tätä nykyistä elämää ainoastaan semmoista elämäntehtävää varten, jonka hän on saanut iankaikkisuudessa, jumalalta. Jos hän jo on naimisissa, niin yhdyselämä, siitä johtuvat perhehuolet ja oman nurkan rakentamiset eivät esiinny hänelle seurauksena hänen elämänymmärryksestään, vaan joko siitä, että hän ei ole ymmärtänyt elämää tai, jos ymmärtänyt, niin langennut alkuperäisestä ihanteestaan.
Useampi mies on varmaan nuoremmalla iällään, aatteiden herätessä, syttyvällä mielellä tuntenut, että häntä varten on olemassa suuri, rajaton elämä. Mutta ymmärtämättä selvästi, että tämä elämä on välttämättömässä yhteydessä pyrkimisen kanssa siveelliseen täydellisyyteen, antaen aistillisuuden vapaasti kehittyä nykyisyydessä ja siirtäen ihanteellisuuden ikäänkuin tulevaisuuden varalle, hän vähitellen, tultuaan aistillisuuden ja siitä johtuvien tapojen orjaksi, rupee pitämään tuota ihanteellisuutta mahdottomana ja lapsellisena mielikuvituksen tuotteena. Vähän teeskennellyllä pessimismillä hän vihdoin sanoo, että todellisuudessa ei elämä tarjoa mitään aistillisuutta korkeampaa. Semmoiselle pilaantuneelle ihmiselle on avioliiton rakentaminen ja perhehuolet aina edistysaskel. Sillä se on hänelle yhtä kuin kiintyminen ja sitoutuminen yhteen naiseen monien asemesta, vastuunalainen perhe-elämä vapaan rakkauden asemesta, joka hakee kiellettyä nautintoa ja pakenee sen velvoittavia ja sovittavia seurauksia.
Mutta korkeimmalta uskonnolliselta kannalta on avioliitto askel taakse päin. Se on luopuminen eli lankeemus elämästä Jumalan välittömäksi palvelemiseksi.
Se, että avioliiton rakentaminen on korkeimmalta uskonnolliselta kannalta lankeemus, ei suinkaan vaikuta, että sitten avioliitossa itsessään elämänohjetta ei enää määräisikään uskonnollinen kanta, vaan terveysopilliset näkökohdat tai joku muu, alempi elämänymmärrys. Sama korkein uskonnollinen kanta täytyy olla ihmistä johtamassa, vaikka hän olisikin langennut eli mennyt avioliittoon.
Miten voi korkein uskonnollinen kanta olla johtona avioliitossa? Toisin sanoen: miten voi avioliitossa, ollen sidottuna naiseen, käsittää elämän tarkoituksen olevan vapautua aistillisuudesta ja palvella Jumalaa?
Jos joku on langennut, niin tietysti Jumalan palvelus voi hänelle olla siinä, että hän kokee sovittaa rikoksensa eli kääntää sen seuraukset hyvään päin. Tämän lankeemisen seuraus on lapsen sikiäminen äidin kohdussa. Ja siis Jumalan palvelus täytyy nyt olla ehdottomassa yhteydessä alkaneen uuden elämän kanssa. Koska, kuten jo alussa on ollut puhe, synnyttäjän mielentila siihen aikaan kuin hän vielä kantaa lasta kohdussansa, vaikuttaa läheisesti tämän lapsen elämään, on sitä tärkeämpi äidin pysyä puhtaana ajatuksissaan ja hurskaana tunteissaan, puhumattakaan siitä, että Jumalan paivelus vaatii samasta syystä aviopuolisoja kieltäytymään sukuvietin tyydyttämisestä raskauden ja imettämisen aikana. Lapsi on lankeemuksen tuote. Jumalan tahdon täyttäminen avioliitossa on siis tämän lankeemuksen sovittamisessa, lapsen kasvattamisessa välittömäksi Jumalan palvelijaksi, korkeimman elämänymmärryksen toteuttajaksi. — —