TÖRNSKJÖLD: Ei ole todella miellyttävä tuo hänen röyhkeä, epähieno tapansa lyödä olalle: »no veliseni, kuta kuuluu?»—tuo täydellinen sokeus kaikille arvoerotuksille.
SOFIA: Ja kuitenkin hän on ylennetty kaikkien teidän ohitsenne maaherran käsikirjuriksi. Hänellä on terävä pää ja tarmokas mieli, eikö niin Törnskjöld?
TÖRNSKJÖLD: Rosenhane suosii häntä, käsittämätöntä kyllä.
SOFIA: Mutta sinä Törnskjöld, sinulla on erityinen syy vihata häntä kaiken tämän päälliseksi. Sinähän olit piireissäsi ajateltu Rosenhanen käsikirjuriksi.
TÖRNSKJÖLD: Se ei kuulu sinuun.
SOFIA: Tunnen sinut lapsuudesta. Aina tahdoit olla ensimäisenä ja loistaa muiden yli. Armahda sitä, joka tiellesi sattui! Ja nyt sinä, aatelinen, istut pormestarina, kun ei ole muuta, Hyi, hyi, sopiiko se aateliselle. »Se kirottu Samuel Cröell,» niinkö?
TÖRNSKJÖLD: Turhaan soitat suutasi. Mies on meille vastenmielinen, siinä kaikki. Hän on joutunut väärälle paikalle; talonpoika, joka tahtoo ritariksi pukeutua. Me emme kärsi häntä seuroissamme.
SOFIA: Ja senvuoksi hän on tehnyt itsensä syypääksi »kavalluksiin kruunun asioissa»!
TÖRNSKJÖLD: Juuri senvuoksi. Ja huomaa vielä, Sofia: hän on tehnyt ne rikokset, joista häntä syytetään: mutta jos hän vetäytyy täältä pois, paraiten jonnekin maaseudulle, niin voi hänen asiansa päättyä vähäpätöisiin sakkoihin tai kokonaankin sammua.
SOFIA: Minä ymmärsin teidät kohta! Ja jos hän siis ei vetäydy maaseudulle—?