ROUVA VALTANEN: Mutta sanokaa, mitä pitäisi?
VALDEMAR: Joutavia. Tuommoiset ajatukset eivät vie muuhun kuin toimettomuuteen. Kaikkia esi-isäin erehdyksiä tässä vielä rupeisi penkomaan! Pääasia on tehdä työtä. Työ on onni. Ja jos vaan teen tehtäväni hyvin, en tarvitse mistään muusta pitää huolta.
UUNO: Hm! Toiset niin, toiset näin.
MARTTA: Sinä tarkoitat siis, että esimerkiksi minun ei tarvitsisi ollenkaan hakea paikkoja tai ylimalkaan koettaa päästä itsenäiseen työhön, vaan ainoastaan harjoitella ahkerasti pianonsoittoa niinkuin ennenkin.
VALDEMAR: Juuri sitä tarkoitan.
MARTTA: Ja luulet, että voisin olla onnellinen, jos vaan koettaisin olla ajattelematta, ajattelematta, ajattelematta! (Takoo nyrkillä päähänsä.)
VALDEMAR: Ihan varmaan. Soitat vaan ahkerasti.
MARTTA: Ja mitäpä jos todella olisit oikeassa! Jospa vaan tietäisin varmaan, että se on niin … minä voisin olla äärettömän ahkera … ja olisin todella onnellinen… (Menee vasemmalle.)
(Kohta alkaa vasemmalta kuulua hartaita sormiharjoituksia pianolla.)
ROUVA VALTANEN (puoleksi itsekseen, ajatuksissaan): Aina vaan samat ja samat keskustelut! (Huokaa): Kun ymmärtäisi … (Vie kahvitarjottimen pois vasemmalle).