UUNO: Pysy vaan omassasi, Leena!
LEENA (pyrkien sovittamaan): Rakas Valdemar…
VALDEMAR: Ei, ei, ei. Tahdon kerrankin puhua sinun kanssasi totisesti tästä asiasta. Olen suoraan sanoen saanut kyllikseni tästä ikuisesta, kuolettavasta jankutuksesta. Enkä voi ajatella, että nyt vielä minunkin avioliitossani sama erimielisyys tulisi uudistumaan. Minä en voi, minä en tahdo, minä en kestä sitä.
UUNO (varottaen Leenaa heltymästä): Leena!
VALDEMAR: Otan isältä vastaan koko liikkeemme, ja sanon nyt kerta kaikkiaan, että katson kunnian-asiakseni suurentaa omaisuutemme vaikkapa kymmenkertaiseksi. Sitävarten tarvitsen intoa, tarmoa, hyvää mieltä, niin, ja erittäinkin—rauhaa, kotirauhaa. Sentähden sanon sinulle suoraan: mieti tarkkaan, ennenkuin otamme ratkaisevan askeleen.
LEENA: »Otamme ratkaisevan askeleen»—kun olemme jo kahdesti kuulutetut!
UUNO (halveksivasti): Kuulutetut!
VALDEMAR: Se ei tee mitään. Vielä voi hyvin peruuttaa. Ja jos mielipiteestä luopuminen sinulle on jotakin mahdotonta, niin—sanon sen ilman mitään katkeruutta—on todella parempi…
LEENA (kyyneleet silmissä): Mutta Valdemar—!
UUNO (pettyneenä): Ah!