— Niin, jaa, eiköhän se ollut tarkoitettu enemmän vaan opetuslapsille, — sanoi Henrik kallistellen arvostelevasti päätään.
— Ei, — sanoi Johannes, voimatta enää salata totuutta. — Sinä olet ihan väärin ymmärtänyt minua. Minä tarkoitan, että jollei pyri täydellisyyden tielle, jollei joka päivä pidä sitä silmiensä edessä, niin ei sillä sitten ole mitään merkitystä.
Mutta Henrikiin ei vaikuttanut tämä oikasu.
— Noh, — sanoi hän vaan: — minä nyt ainakin olen niitä syntisiä.
— Ja mitä syntisempi, sitä tärkeämpi, että on selvä päämäärä, — takoi Johannes: — Ymmärrätkö, koko asia on siinä, ettei anna perää päämäärästä.
— Juu, juu, kyllä, kyllä, mutta tarkoitan: ihmiset sentään aina kulkevat sitä toista tietä, jota sinä sanot kärsimyksen tieksi.
— Hm, — pani Johannes ja venytti huuliaan peittääkseen ihmettelyään, ettei Henrik sittenkään ymmärtänyt.
— Se on sentään suurenmoista, — sanoi Henrik innostuneena. — Kun ajattelee, mitä on todella ihmiselämä muuta kuin yhtämittaista pakollista yhtymistä kesken kaikkea vihollisuutta. Suvut ovat vihollisia keskenään, Romeo rakastuu Juuliaan ja luonnon mahtava voima solmii vihollismieliset suvut yhteen. Kyllä se on sittenkin tuo vanha, ylistetty sukupuolirakkaus, joka on kaikki kaikessa, — joka synnyttää uusia suhteita, joka luopi uutta elämää. Ja kun kaikki käy ympäri, niin se on sittenkin ihmiselämän suurin onni.
Johannes mietti, mitä hän voisi sanoa Henrikin innon mukaista, ja sanoi:
— Enhän minä sano, kyllähän kärsimyksen tielläkin voi olla onnea, — onhan omasta lapsestakin suuri ilo, kun se alkaa hymyillä ja puhella, mutta ei se ole sitä onnea, mitä me tavoittelimme, vaan se on sitä, mitä Jumala armostansa tahtoo sirottaa kärsimyksenkin tielle.