Johannes vaipui mietteihin ja hänen silmänsä pysähtyivät yhteen kohti.
— Se poika tarvitsisi vitsaa, eikä mitään muuta, — sanoi Uuno tullen salista etehiseen, peukalot liivin aukoissa. Hän oli nähtävästi jo puhunut mamman kanssa ja sanonut mammalle samaa.
— Mitä sanotte tähän? — kysyi mamma, liikahtamatta katsoen heihin.
— Minulla on vaan 50, — sanoi Henrik, vetäen lompakkonsa esiin.
— No, no, ei ole kiire rahojen kanssa, kysymys on siinä lähettääkö ollenkaan, — sanoi Uuno.
— Uuno! Mitä sinä sanot, etkö ole lukenut kirjettä? Sehän ampuu itsensä ellei saa, — sanoi Henrik kauhuissaan.
— Eikö mitä, — sanoi Uuno.
— Minulla ei ole penniäkään, — sanoi mamma, — ja pensioonirahat tulevat vasta ensi kuussa.
— Jos ei ole rahoja, — sanoi vihdoin Johanneskin ikäänkuin mietteittensä johtopäätöksenä, — niin emme voi lähettää. Ja sattuu todella niin, ettei minullakaan ole nyt.
— Täytyy hankkia jostain, — sanoi Henrik. — Ja pian.