"Mikä paradiisi noilla kahdella voisi olla täällä, Johanneksella ja Alinalla!" — ajatteli Henrik. — "Molemmat he ovat eronneet vanhoista rakkaista kodeistaan, ja heillä on nyt pieni yhteinen uusi oma koti, jossa he ikäänkuin elävät vaan toisilleen. Mikä ääretön onni on kätkettynä tähän pieneen taloon! Se on liian lähellä heitä, ja vaan siksi he eivät sitä löydä. Kaksi toisiansa ymmärtävää, toisiinsa tutustuvaa vierasta ihmistä samojen seinien sisäpuolella, kahdenkesken —!"
Henrik päätti puhua mamman kanssa vielä kerran näistä asioista ja hakea siihen sopivaa tilaisuutta. Kahdenkesken täytyi Johanneksen ja Alinan olla, siinä se oli koko juttu.
Heti kun hän löysi tilaisuuden eikä ollut pelkoa häiritsemisestä, sanoi hän mammalle nostaen tämän kerää ja istahtaen hänen viereensä:
— Älä nyt vaan pahastu, mamma, mutta minä vieläkin sanoisin sitä samaa: kaikesta mitä olen huomannut minä luulen sittenkin, että jos sinä — esimerkiksi joksikin ajaksi — jättäisit heidät, niin se voisi olla hyödyksi Johanneksen ja Alinan kehitykselle.
— Et ole sitten huomannut kaikkea, — sanoi mamma.
— Ei, ei, älä ymmärrä väärin, — sanoi Henrik, — minä juuri puhelin
Johanneksen kanssa —
— Minun lähdöstänikö? — keskeytti mamma vähän loukkaantuen.
— Ei, ei yhtään siitä, vaan siitä, että avioliiton oikea tarkoitus on yhdistää toisilleen vieraita ihmisiä, vieraita elementtejä, ja siten toteuttaa elämän tarkoitusta, ihmisten yhdistymistä ja veljistymistä.
— Kaikki olisi niin hyvä, mamma vaan on esteenä, — sanoi mamma hymähtäen.
Henrik vähän hermostui.