Henrik ei ollut ajatellutkaan lapsenhoitoa. Ja sentähden tämä mamman sana taas selvitti hänelle paljon asioita. Myöskin tuntui mamman vastauksessa, että hän on kyllä pannut parastaan voidakseen olla tahdoton. Henrikin juolahti tämän johdosta mieleen, että miksei mamma voisikin asettua kokonaan samalle kannalle kuin palvelija, joka kaikessa tottelee emäntää. Mamma on niin korkealla kehityksen kannalla, ettei sen pitäisi tuntua hänestä nöyryyttävältä.
— Jos olisikin asettua niinkuin vaan palvelijaksi, — sanoi Henrik arasti hymähtäen.
Mamma sanoi tähän:
— Vanhat palvelijat tekevät silmäin edessä rouvan mukaan, mutta selän takana aina niinkuin heistä näyttää oikealta, mutta minä en voi teeskennellä, enkä voi tehdä vastoin selvää tietoani. — Ehkä pitäisi voida, en tiedä.
Hän pani näin sanottuaan neuleen kainaloonsa ja kätensä poskelleen.
Hänen silmänsä katsoivat surullisissa mietteissä kauas pois.
— Ja tietysti pitäisikin, — sanoi hän sitten, ja rupesi taas kutomaan. Vähän ajan perästä hän huokasi pois surunsa ja katsahti silmälasiansa yli Henrikiin.
— No Henrik, kerroppa nyt tarkemmin aikeistasi ja tuumistasi. Nyt lähdet ensin Viipuriin; entä sitten?
Henrik aikoi kertoa tähtitieteestä, mutta oli kumma kyllä epävarma, aivankuin olisi itsekin epäillyt koko hommaa, ja kun mamma mitään sanomatta valmistui tarkkaan kuuntelemaan, ei hänellä ollutkaan mitään siitä asiasta selittelemistä. Hän ei mitenkään enää muistanut omia vaikuttimiansa tähtitieteen suhteen.
— Minä aijon vaan yleensä ryhtyä ankaraan työhön. Katsos minä olen semmoinen, että tarvitsen kauheasti miettimisen aikaa. Mutta nyt olen miettinyt kyllikseni, ja alan tuntea, että seison vihdoin itsenäisesti jaloillani. Tästä tämmöisestä teen nyt kerrankin lopun.
— Niin, — sanoi mamma, — voihan se olla hyvä. Kuitenkin riippuu kaikki siitä, mitä työllä tarkoittaa.