— Mikset tahdo?
— Siksi, että on tullut semmoisia asioita. —
— Sepä se.
— Ei yhtään "sepä se", vaan siksi, että toiset tarvitsevat minua. Vaan siksi.
Henrikin teki mieli kysyä, "ketkä toiset", mutta se tuntui sopimattomalta. Henrik kääntyi takasin yleisemmälle kannalle:
— Sinä sanot: kaikki riippuu sinusta, ja kuitenkin sinä olet vaan pieni atoomi maailman kaikkisuudessa. Huomaa, että ei edes meidän maapallomme ole kuin pieni hitunen äärettömän maailman rinnalla. Ja niitä on asuttuja maailmoita muitakin kuin tämä; vieläpä paljon suurempiakin kuin meidän maapallomme. Ihan hurjaa on ajatella, ettei olisi mitään jumalaa, joka johtaa kaikkea.
— Johtakoon vaan, mutta minua ei johda kukaan muu kuin minä itse.
Henrik alkoi tulla jo itsensäkin vuoksi uteliaaksi, sillä tämä oli juuri hänen omaa kysymystänsä, jonka edessä hän paraikaa oli kahdenvaiheella.
— Etkö siis ole huomannut, että kohtalo johtaa sinua ja omin päin järjestää sinun elämäsi? — kysyi hän.
— En ole koskaan mitään sellaista huomannut.