Vielä oli muita ihmisiä kauempana, mikä metsässä mikä rannalla, joiden kanssa Henrik tutustui myöhemmin tai ei tullut ollenkaan esitetyksikään.
— Suokaa anteeksi, maisteri, että olette saaneet nähdä niin paljon vaivaa meitä löytääksenne, — sanoi kauppaneuvoksetar.
"Tästä hetkestä riippuu kaikki!" — ajatteli Henrik.
— Oh, mikä vaiva se oli minulle! — sanoi Henrik niinkuin olisi ollut maailman vapain seuramies. — Minä rakastan soutua, ja matka tänne on todellakin erinomaisen —
— Mutta kuinka osasitte, — kuka teille neuvoi?
— Oo, siellä oli kyllä neuvojia. Minä otettiin vastaan sangen ystävällisesti, näytettiin huone yläkertaan, — odottakaapas: — Anna oli hänen nimensä, jos oikein muistan.
— Aivan oikein. Olipa onni, ettei hän ollut sulkenut ovia ja lähtenyt.
— Mitä vielä, päinvastoin, minä kun tulin, luulin ensin, että talossa on kestit: kuulen naurua, kikatusta, mitä vilkkainta konversatsioonia. Avaan oven saliin, ei ketään. Vierashuoneessa! ajattelen. Rykäsen: psiuh, kuuluu kuinka kaikki vieraat hajoovat niinkuin akanat tuuleen.
Kaikki purskahtivat nauruun ja Henrik ihan tunsi kuinka paljon hän oli voittanut tällä vilkkaalla kertomuksellaan, jonka hän tosin oli jo venheessä ajatellut jotenkin näin kertoa.
— Istukaa maisteri, olkaa niin hyvä, — sanoi kauppaneuvoksetar osoittaen kiveä vieressänsä. — Tuoli on kovanlainen, eikä meiltä ole kysytty sen mallia. — Niin että te siis tulette pidoista pitoihin? — sanoi hän tarjoten teelasia. — Kenties pidot siellä olivat tanssin kanssa?