Henrik alkoi lukea yhä suurenevalla huomiolla.
Kirjoista tulvi niin paljon uutta hänelle, niin voimakkaasti, niin vakuuttavasti, että hän tunsi kaikki entiset ajatuksensa ja perustelunsa kukistuvan.
Perhe oli se pohja, se "valtio pienessä", johon ihmisen ennen kaikkea oli rakentaminen; kaikki muu: yhteiskunta, valtio, isänmaa ne olivat vaan rakennuksen huippu. Ja Johannes kun sanoi perhettä "kärsimyksen tieksi!"
Tämä oli Henrikille ihan odottamaton kannatin sille suunnalle, mihin hänen mielitekonsa muutenkin nyt kallistui.
Tavatoin elämänilo tempasi Henrikin uudella voimalla, eikä hän mitään epäillyt enää, — ei välittänyt entisistä epäilyksistään.
Hän oli rakastunut korvia myöten.
Hän ei voinut mitään muuta ajatella kuin vaan Hannaa; ne paikat ja polut, missä hän tiesi Hannan kulkeneen, olivat hänelle rakkaita, — ne ovenkahvat, joita Hannan käsi oli koskettanut, ne krokettinuijat, joita Hanna valitsi, ne sanat, joita Hanna sanoi, ne huviretkiehdotukset, joita Hanna teki, ne romaanit, jotka Hanna luki, kaikki, kaikki se oli Henrikille rajattoman rakasta.
Mutta rakkainta oli se hänen utukuvansa, että hän seisoo Hannan vieressä ja Hannan käsi on hänen kaulassansa!
"Sitä ei Johannes sittenkään osannut selittää", — ajatteli Henrik, tultuaan eräänä iltana omaan sievään kamariinsa yläkertaan, — "sitä, että minä niin äärettömästi, niin rajattomasti haluan palvella tuota naista, — sitä, että minä olisin valmis antamaan kaikki, henkenikin."
"Niin hullunkuriselta kuin se näyttääkin, mutta minä melkein toivon, että hänelle sattuu joku onnettomuus, josta minä hänet henkeni uhalla pelastan!"