— Minä tulen kyllä panemaan pellit kiinni, maisteri on niin hyvä vaan ja panee levolle, — sanoi hän ja meni.
Tuskin oli Henrik riisuutunut ja mennyt sänkyyn, kun emäntä itse tuli sisälle, paksu viltti mukana. Hän rupesi kertomaan, että eräänlainen teekeitos ihan varmaan auttaisi tässä tapauksessa, — että hänellä oli semmoisia ja semmoisia tapauksia tiedossa, joissa kaikissa tuo mainitunlainen teekeitos oli auttanut.
Kun tuli puhe teekeitoksesta, niin Henrik nyt muisti kuinka hänelle tarjottiin kamomillateetä kauppaneuvoksen luona ja että siitähän tapauksesta tämä nykyinen olikin toisinto.
Hän rupesi sen johdosta nytkin ajattelemaan, niinkuin silloin, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan, että hän kuolee, ja että hän kenties nyt saakin sen, mitä oli silloin pyytänyt.
Ainoa, mikä häntä huolestutti, oli se vanha velka, joka olisi pitänyt saada suoritetuksi ennen kuolemaa. Mikään muu ei tuntunut pidättävän elämässä.
Henrik hylkäsi teekeitoksen, mutta ollakseen loukkaamatta rouva Forsbergia — niin oli emännän nimi: Johanna Forsberg, — salli hänen levittää yllensä viltin, peitteen lisäksi. Kun Henrik oli hylännyt myöskin hänen ehdotuksensa, että lääkäri haettaisiin, läksi rouva päätänsä pudistellen pois, sammutettuaan Henrikin pyynnöstä lampun.
Koivut pohahtivat iloiseen vetotuleen, ja uunista tuleva valo leikki lattian tilkkumatoilla ja seinillä. Henrik tunsi lämpenevänsä ja unen lähestyvän.
Rouva Forsberg tuli vieläkin sisälle, tällä kertaa kysymään eikö maisteri suostuisi panemaan vesikäärettä ruumiinsa ympäri, jota Fabun vaimo neuvoo ja jossa tapauksessa hän itse tulisi sitä panemaan.
— Ei, ei, — sanoi Henrik: — tämä kaikki menee kyllä ohitse ilman vesikääreitä.
Taas läksi rouva pois huomautettuaan, että jos yöllä vaan mitä tarvitsee, niin koputtaa seinään, kyllä he heräävät.