Hän muisti äkkiä Henrikan. Mutta hän ei voinut palauttaa mieleensä tämän kasvonpiirteitä. Henrika oli liian kaukana poissa ja Renata — liian lähellä! Hänen kaipuunsa Henrikään oli kuollut.
Hänen mielikuvituksensa oli taaskin ilvehtinyt hänen kustannuksellaan. Hänen intohimonsa oli johtanut hänet harhaan. Rakkaus Henrikään, mikä yksin oli lujaa, oikeaa ja totta sydämen elämässä, oli pettänyt hänet.
Ja kuitenkin oli Henrika viaton Renatan kohtaloon. Eikä hän ollut pettänyt Kristofferiakaan. Mutta koko se uusi luomakunta, jossa Henrikan hahmo vilahteli joka polulla ja kuvasteli lumoavaa kauneuttaan jokaista sinistä kaukonäkyä vasten, muuttui yhtäkkiä kylmäksi ja tyhjäksi. Henrika oli aalto ja tuuli, vaahtoisten rantojen tuoksu ja lainehtivien aavojen suola. Hänen olemuksensa oli mereen sidottu ja erottamattomissa saaristosta, jonka salaperäinen tenho oli kerran vallannut Kristofferin ilmestyksen voimalla ja nyt äkkiä menetti valtansa.
Kristoffer ei vielä ajatellut näitä ajatuksia loppuun saakka. Mutta ne itivät salassa kuin siemenet.
Nyt hän huomasi vain sen, että hohde saariston yltä oli poissa, että meren kohina rantamilla kuului arkiselta ja että hänellä oli edessään raskas soutumatka kotiin.
Hänen täytyi kiiruhtaa. Ryhtyipä hän mihin tahansa, niin ensin oli hänen palattava Vraköhön.
Hän lähti liikkeelle. Vihannalla saarella oli aivan hiljaista. Tuuli ei jaksanut kiivetä yli rantakallioiden, aurinko paahtoi kuumasti, ei yksikään lintu visertänyt eivätkä edes heinäsirkat antaneet elonmerkkiä itsestään.
Kristoffer tuli muutamaan risteykseen ja pysähtyi. Silloin hän kuuli etäisen naksahduksen jostakin maan puolelta. Hän heittäytyi maahan. Hänen ylitseen viuhahti haulikuuro ja kaikuva laukaus pamahti.
Hän alkoi juosta, saavutti jonkun kivenjärkäleen, kyyristyi sen taakse ja latasi pyssynsä.
Metsässä oli taas hiiskahtamattoman hiljaista. Kristoffer pysytteli hiljaa ja tähysteli. Neljännestunti kului äänettömässä odotuksessa.