— Mitäpä vahinkoa voisi olla siitä, että vähän katsoo jotakin, ihmetteli Jan sävyisästi.
— Paha silmä vaikuttaa sen, että alkaa tulla vahingonlaukauksia, tahdoitpa aiheuttaa vahinkoa tahi olit tahtomatta.
Kristoffer oli maannut talollisen kanssa kaukana Itämerellä, uloimmaisilla kareilla, hylkeitä huutelemassa. He olivat kahteen mieheen raahanneet kotiin tarvepuita etäisiltä hietasärkiltä. Ja vraköläinen oli näillä pitkillä retkillä kertonut haaksirikkotarinoita, jotka olivat myrskystä ja pimeydestä ja hirveistä seikkailuista kudottuja, ja hylkeenpyyntijuttuja ihmeellisiltä keväisiltä ajojääviikoilta, jolloin saaristolainen kokee pyydystyksen korkeimman jännityksen. Kristofferin mieleen johtuivat usein Pykälän viittaukset väestön täällä meren äärillä harjoittamasta merirosvouksesta. Mutta utelipa hän seuralaiseltaan miten ovelasti tahansa, ei hän huomannut tämän kuvauksissa mitään epäilyttävää.
Olipa Kristoffer vielä oppinut hiomaan viikatettakin ja niittämään, ja Henrikan kanssa hän oli kantanut kotiin useampia heinätaakkoja kuin vraköläiset milloinkaan olivat korjanneet yhtenä kesänä. Saarella oli tiukkaa rehuista: kaikista aitauksista yhteensä saatu sato riitti töin tuskin talon ainoalle lehmälle.
Kristoffer eli nykyhetkessä. Entisestä elämästä oli hänen tajunnassaan ainoastaan kalpeita muistoja jäljellä.
Etäällä, utuisessa kaukaisuudessa, jossakin laiturissa oli tuo valkoinen pursi. Pykälä kartoitti saaria, Kevätesikko kuivasi kasveja, Klopstock syventyi Schellingin panteistiseen maailmankatsomukseen niinkuin hento, pieni varjo-olento hapuilee sinisessä pimeydessä.
Mutta vieläkin kaukaisemmilta tuntuivat palanut Turku ja hänen omaisensa: isä ja äiti ja sisarukset, ahtautuneina kesäksi johonkin talonpoikaistaloon maaseudulle.
Ja elämän lakkaamattoman kiertokulun ulkopuolella eli hänen entisen rakkautensa muisto köyhää varjoelämäänsä. Tämä suuri tunne, jonka pysyväisyyteen hän oli kerran luottanut kuin itseensä elämään, oli tullut tyhjäksi; hän ei tietänyt, miksi ja miten. Hänen aistiensa oli yhtä mahdotonta omistaa tuo nainen kuin käden tarttua punaiseen aamu-usvaan. Hän oli väistynyt Kristofferin luota, paennut ikuisesti ajan ja paikan taakse — se oli yhtä varmaa kuin sekin, ettei sormus, jonka Kristoffer pudotti mereen, enää milloinkaan kimaltelisi hänen sormessaan.
Huonoksi teoksi oli Pykälä sanonut tätä julmaa uhritoimitusta. Kristoffer käsitti ystävänsä ajatuksenjuoksun. Omaa itseään hän ei ymmärtänyt.
Hän ei voinut tuntea lainkaan katumusta.