— Sinä lienet turmiolintu, sinä, ja sitäpaitsi myrskyn enne, kun sinä lennät maata kohti!
Hän nousi seisomaan ja seurasi katseellaan kuikan lentoa rannan yli. Silloin hän huomasi harvinaisen pienen merenlahden kahden kallionkärjen lomassa, joiden äkkijyrkät rannat maininki oli koristanut vaahtopäärmeellä. Aivan tämän jylhän lahdelman pohjukassa oli rantaäyräs alava, ja kuivuneitten levien muodostaman ruskean juovan takana kimalteli auringon hehkussa kukkivien alpien läikkä. Tuonnempana, ylempänä saarella kasvoi kiiltoleppiä tuuheina metsikköinä.
Mutta Kristoffer ei ensi hetkenä huomannutkaan alpia eikä kiiltäviä leppiä. Hän seisoi auringonpaisteessa lumottuna katsellen poukaman kauneinta koristusta: runsaskukkaista orjantappurapensasta, elämän lempeää tunnusmerkkiä tässä kuolleiden kallioiden ja aution meren maailmassa.
Nyt olivat aavat suven-tyyninä, ikäänkuin säihkyvänä, sinisenä kehyksenä tuolle ihanalle kuvalle. Mutta Kristoffer ajatteli myrskyä, joka pian tuhoaisi ruusut. Ja hän muisti saariston autiuden, jossa ainoastaan vaivaismännyt ja katajat kestivät kaiken muun vihreän elämän tukahtuessa.
Hän pukeutui ja meni tuohon kauniiseen lahteen.
— Te ette saa kukkia kauan, poloiset, puheli Kristoffer ruusuille. Pian tulee myrsky ottamaan teitä.
— Tehköön niin, Kristoffer kuvitteli orjantappuran vastaavan. Mutta minä kukin uudestaan ja elän jatkuvasti, niinkuin näet.
— Sinun aikasi on lyhyt ja myrsky on ikuinen.
— Mikä on lyhytaikaista ja mikä on ikuista? Kukkiminen on yhtä ikuista kuin myrsky.
Tuulenviri oli herännyt päivänkilon kujassa, haravoi lahtea ja kiiti humisten rannan yrttien ja pensaiden yli. Nyt Kristoffer huomasi kapean, harsonhienon silkkikaistaleen, joka riippui orjantappurapensaasta ja liehui tuulessa kuin veripunainen viiri. Hän sormeili tuota merkillistä pientä kangassuikaletta.