Muutamien tuntien perästä sain hiljankin soutu-miehet eroamaan tästä kostitsevasta paikasta ja läksin päivän lasketessa matkaan. Lukija ehkä odottanee ja tässä, hiljalleen vasta-virtaan eteenpäin soutaessamme, kyllä olisi tilaisuus antaa kertomuksen Voguulien elannosta, tavoista, asunnoista j.n.e. Vaan semmoisen kertomuksen olen seuraavassa kirjassa antava, jonka-tähden se tässä olisi liikanaista. Tiestä taas, elikkä Pelym-joesta, ei ole paljon muuta sanomista, kuin että se Europassa ollen olisi luettava varsinkin keski-isojen jokien joukkoon, sillä se on varmaan viittä sataa virstaa pitkä ja olisi tyynen tasaisen juoksunsa kuin myös kohtalaisen syvyytensä vuoksi sangen soveljas höyry-laiva-kululle. Mutta täällä Siperiassa, suurten jokien maassa, on Pelym niin vähäinen, että se Ob-jättiläiselle on vaan syrjä-joki, ja senkin ei suoraan, mutta vasta kolmannessa polvessa, sillä Ob'in kanssa yhtyvä Irtysch ottaa syrjä-joen Tobol'in, Tobol Tavdan ja tämä meidän Pelym'in. Ja sillä olevan liikunnon vuoksi ei Pelym ole mistään arvosta, sillä sen vesillä ei liiku muut kuin Voguulit pienissä yhdestä puusta tehdyissä ruuhissansa. Tämän vuoksi ovatkin sen rannat yksi ainoa loppumatoin korpi, kasvava enimmiten kuusta ja lehti-kuusta, harvemmassa koivua ja petäjää. Tämä korpi on niin ihmiseltä liikuttamatoin kuin hän lienee lähtenyt Luojan kädestä, ja vaikka minä en ole puun-kauppias enkä laivan-rakentaja, on minun useasti ollut vaikea luoda silmäni pois niiltä kauniilta taivaan-korkuisilta, suorista ja sileöistä lehti-kuusista, jotka näissä korvissa kasvavat eli korkeimmakseen tekevät sen hyödyn, että metsästelevä Voguuli tekee tulen ja viettää yön heidän juurellansa. Tämä luonnon alku-peräinen raakuus ja kauneus onkin ainoa matkaajan huvitus näissä kolkoissa maissa, vaan kuin se aina ja aina vaan on yhden-muotoinen, väsyttää sen katsominen pian niin, että innokkaimmatkin luonnon-ihailijan luulisin täällä-matkatessansa toivovan taipalen kohta loppuvan ja pääsevänsä edes niinkin vähäiseen ihmisen asuin-paikkaan kuin Voguulien paulit ovat.
Minun tielläni oli näitä hyvin harvassa: neljän päivän matkalla, edellä-mainitun ylä-Pelym'in kirkolta lukien, sivuutettiin kaksi paulia, joissa kummassakin oli kaksi jurttaa. Sitten tultiin viis-jurttaiseen pauliin, jonka nimikin, Massau, saakoon tässä siansa sentähden, että siinä elää maan-viljelijä Voguuli, jolla on sangen hyvät pellot, viis hevoista, kolme lehmää, Venäjän tavoin tehty tupa, samovara, tee-kuppia ja muita semmoisia kaluja, joita Voguuleilla ei muualla ole ja jotka todistavat hänen ahkeruudella ja ymmärryksellä hankittua varallisuuttansa.
Päivän levättyäni Massaussa läksin taas matkaan ja tulin kahden päivän perästä viimeiseen pauliin, jonka nimi on Atimje-paul, vaan jota kirjoissa mainitaan Verschinskij paul (latva-paul), ehkä se, niinkuin tämä osottaisi, ei suinkaan ole Pelym'in latvalla, vaan Voguulien kesken luetaan puoli-väliksi joen latvan ja suun välillä, joka kartalta katsoenkin näyttää oikealta. Tähän asti oli minulla edessä olevata maa-taivasta vasten viis saatto-miestä koossa; mutta kuin niistä en vielä luullut olevan kyllä kantamaan sekä minun kapineitani että omaa evästänsä, pyssyjä, kirveitä, kattiloita ja muita välttämättömiä kaluja, niin toivoin uupuvat eli noin neljä tahi viis miestä saavani tässä paulissa. Mutta siinä toivossa petyin: paikalla ei löytynyt muuta kuin naisia ja yksi ainoa matkaan kykenevä mies. Muut miehet olivat jo kaikki metsässä hirven pyynnössä, niistä kuitenkin kylän kaksi parainta miestä ylempänä Pelym-joella kesä-jurtissa ja niin muodoin matkalla tavattavat. Näiden molempien taloista suostui heidän tyttärensä, yksi kummastakin, lähtemään soutamaan isiensä jurtille asti, jossa nämä kävisivät heidän siaansa. Näin oli minulla seuraavana päivänä taas liikkeelle lähtiessäni saattajina: kolme vahvaa nuorta miestä, kolme ukkoa, joista kaksi ei kyennyt paljon mihinkään, ja kaksi nuorta riipeätä neitoista. Mutta tien-tuntijaa ei ollut yhtään; kaikki tiesivät he sen, että eräällä pienellä Pelym'in syrjä-joella nimeltä Posserje, noin yhdeksän päivän matkan päässä, eli Beresov'an piirikuntaan kuuluva Voguuli, jonka muutamat myös tunsivat, sillä hän kuului käyvän täällä aina silloin tällöin jauhoa ja muita tarpeita ostamassa. Vaan Posserje-jokea ei tiennyt kukaan, ja tämä seikka oli hyvinkin arveluttava, sillä Pelym'illa on paljon syrjä-jokia kummallakin puolellansa, joista oikeata arvata ei ollut helppo asia. Ainoa toivo oli niissä kahdessa ylempänä olevassa Atimje-miehessä, jotka olivat käyneet Posserje-joella ja jotka toivoin saada kanssamme.
Näin varustettuna ja lisättyäni soutu-miesten evääsen kolme puutaa leipää, jotka erittäin ja ikäskuin itseäni vasten olin leivottanut (sillä Voguulit tiesin vahvoiksi syömäriksi), läksin matkaan ja tulin seuraavana päivänä ensimäisen Atimjeläisen metsä-jurtalle. Se oli rakettu hirsistä niinkuin talvi-jurtatkin, ja ne kolme aittaa, jotka seisoivat jurtan vierellä, osoittivat että paikan isäntä sai metsästä mitä tallelle panna; sitä samaa todisti myös vasta nyletty kuivamassa riippuva hirven talja. Mutta häntä itseänsä ei ollut paikalla. Hänen meidän kanssa oleva tytär otti yhdestä aitasta, joka oli lukotta niinkuin täällä yleisesti kaikki huoneet ovat, hyvät kyörät verestä hirven-lihaa meidän keittää. Mehevän hirvi-rokan kiehuessa rannalla tuli kotiin kaksi paikan asukasta: sen haltijan toinen tytär ja veljen-poika, jotka olivat liki-seudussa käyneet teiri-loukkuja katsomassa. He sanoivat isänsä olleen metsässä jo neljä päivää eikä olevan tietoa, koska hän tulisi jurtalle. Hänen kanssa-saamisen toivo kävi siis tyhjäksi, ja syötyä läksimme edelleen entisellä väellä. Kaksi päivää kulettua tulimme toisen Atimjeläisen metsä-jurtalle; tässä tapahtui sama seikka: ei häntä eikä ketään muitakaan ollut jurtalla, ja meidän täytyi siis tien-tuntijatta lähteä Posserjeta etsimään. Eräs ukoista sanoi kirjoittavansa puuhun paikan isännälle että me olimme siinä käyneet. Minä luulin Voguuleilla olevan niinkuin Samojeedeillä on jonkun, josko vaillinaisenkin, kirjailu-taidon, jolla he voisivat tehdä joita-kuita ilmoituksia kaukaa toinen toisillensa, ja katsoin sentähden uteliaisuudella ukon työtä. Vaan hänen kirjoituksensa ei ollut muuta kuin että hän vissiin järestykseen hakkasi petäjän kylkeen yhdeksän pykälää, sen määrän, joka meitä oli henkiä. Minä käskin hänen myös kirjoittamaan Gregorille (se oli jurtan-miehen nimi), että paikalla oli käynyt virka-mies ja Gregorin tytärkin. Mutta sitä ei hän enää voinutkaan toimittaa kirjoituksellansa ja se merkittiin siten, että jurttaan jätettiin paperilappu ja tytön huivi.
Neljäntenä päivänä tästä eteenpäin eli seitsemäntenä Atimje-paulilta lähdettyä kohdattiin suu idästä tulevan joen, joka minusta näytti Posserje-joelta, sillä Regulyn tarkalla kartalla ei tässä seuduin löydy muita jokia kuin se. Minä seisahduin joen-suuhun ja lähetin kaksi miestä pienellä venheellä ylemmäksi syrjä-joelle katsomaan, miltä se näytti ja eivätkö siellä voisi löytää mitä merkkiä ihmisten asumisesta sen varrella. Parin tunnin perästä tulivat he takaisin ja ilmoittivat, että joki noin kolmen virstan päässä kapenee niin että pienelläkin venheellä on mahdotoin sitä ylöspäin kulkea, ja yhteisessä neuvossa päätettiin että se ei vielä ollut Posserje. Tämä päätös olikin oikea, sillä vielä joita-kuita tuntia soudettua tuli vastaamme toinen paljoa suuremman joen suu ja epäilemättä laskimme venheet siihen. Vähän matkaa soudettua alkoi rannoilla näkyä kaiken-laista merkkiä ihmisten olosta ei kaukana: veistettyjä puun-kylkiä, kantoja, tulen-sioja, verkon-kuivaus-laitoksia j.n.e. Mieluisasti sousivat Voguulit eteenpäin, sillä heillä alkoi jo olla särpimen puutos, kuin koko matkan olivat liian herkullisesti eläneet (esim. kolme kertaa päivässä keittäneet) ja ampua ei oltu matkalla saatu muuta kuin muutamia vesi-lintuja ja pari teiriä. Mutta täällä tuli se vastus eteen että joessa usein tavattiin suuria läjiä hakoja, joita luulen muutamin paikoin Suomessa kutsuttavan ryteiköiksi, ja niiden hakkaamisessa ja venheelle tien aukasemisessa meni semmoinen aika että noin kymmenen virstan matkalla viivyimme kokonaisen vuoro-kauden ja vasta toisena päivänä tulimme edellä-mainitun Beresov'an Sosvalaisen Voguulin mökille.
Iloni tästä tapauksesta ei kuitenkaan ollut vähempi, varsinkin kuin tämä Voguuli ikään oli tullut metsästä kotiin ja minulla hänessä siis oli varma tien-johtaja. Ja onni teki minulle vielä sen hyvän että samana päivänä saattoi mökille tämän miehen veljen poikinensa, jotka elivät Sosvaan menevän Tapsjen varrella ja nyt olivat jo toista viikkoa olleet metsällä hirven ajossa. Tämä ukko antoi minulle seuraan poikansa, josta siis oli seudun-tuntija toveri lietsarille. Tosin ei heistä kumpikaan ollut käynyt siinä paulissa Tapsje-joen varrella, johon nyt tahtoivat saattaa minun, vaan heidän alinomaiset vaelluksensa metsässä tekivät luultavaksi että he eivät eksyisi, ja minä luotin heihin vähimmättäkään epäilemisettä.
Seuraavana aamuna oli ilma vielä kirkas, vaan päivän päälle vetihen taivaalle se hieno kelve, joka on pettämätöin sateen ennustaja. Vaan kuin ei kukaan pitänyt tästä lukua, niin lähettiin aamuisen syötyä korpea myöten maa-taivalta katkasemaan. Vaikka tien-johtajat olivat minulle vakuuttaneet tien eli matkattavan korven olevan kuivan, olivat minulla lakkarissani kuivat sukat varalla, muuttaa ne jalkaani niin pian kuin jalat alkoivat märiltä tuntua ja, niinkuin ajattelin, suon poikki oli päästy. Suota ei tarvittukaan kauan odottaa, ja pian purskui vesi saappaissani. Levätessä muutin sukat: Voguulit nauroivat ja sanoivat sen olevan tyhjän vaivan, sillä koko matka olisi oleva semmoista sammal-suota kuin tähänkin asti oli ollut. Kuivalla tiellä olivat saattajat ymmärtäneet sen, että ei tarvinnut kahlata vedessä vyötäistä myöten, niinkuin se näissä korvissa useasti tapahtuu, ja tapahtui meillenkin. Enkä sen kovemmin sitte enää ruvennutkaan jalkineita muuttamaan tällä matkalla, sillä se vaiva oli tosin turha. Alussa matkaa tapahtui minulle useampia pieniä vastuksia. Yön olin jurtalla levännyt nuotiolla; varmaan oli tässä nokea eli mitä muuta joutunut toiseen silmääni, niin että sitä ilta-puolella päivää rupesi ankarasti hakkaamaan. Tämän kautta puoli-sokeana eteenpäin astuessani loukkasin polveni kuivaa puun-oksaa vasten, ja nyt täytyi meidän seisahtua, johon liittoon jo iltakin kohta alkoi pimetä. Huuhdottuani kylmällä vedellä niin silmäni kuin polvenikin, jossa toinen myötä-seuraavista Voguulittarista oli Herthanani, panin teetä juotuani kuusen juureen maata.
Yöllä olin unissani uivanani kylmässä vedessä jäiden seassa, ja herättyäni havaitsin että villa-peitteen ja sarka-nutun alla olin kastunut märäksi ja että rankka sade valoi ehtimiseen taivaasta. Tuli oli sammunut, jonka-tähden herätin seuralaisiani sitä korjaamaan. He eivät näyttäneet olevan sateesta millänsäkään, makasivat vaan niin lähellä tulta kuin mahdollinen oli, aika ajalta kääntäen milloin kylen milloin toisen sadetta vasten. Päivän valettua läksimme matkaan, vaikka lietsari ei sanonut oikein tietävänsä miten nyt kulkea, kuin päivästä ei voinut suuntaa katsoa (kova onni oli minulta edes-menneenä vuonna hävittänyt pitkä-silmän, jossa oli kompassi). Satamasta ei herennyt silmän-räpäykseksikään, ja noin kaksi eli kolme tuntia vaellettua eteenpäin sanoi lietsari matkan suunnan kokonaan kadottaneensa, pyysi minun taukoamaan ja pyssynsä sekä koiransa jättäen meidän tykö lähti hän veljensä pojan kanssa eteenpäin maata katselemaan.
Tulen tehtyä rakensivat seuralaiseni kaksi majaa, joista oli joku, jos ei täysikään, suoja sadetta vasten. Keitettyä, kuivailtuamme, lepäiltyä alkoi jo tulla ikävä lietsaria, mutta heitä ei kuulunut. Näin kului koko päivä sateen pidossa ja turhassa odotuksessa. Viimein aloin pelätä että lietsarit olivat karanneet, varsinkin kuin nyt sain tietää, että eräs Pelymilaisista toveristani oli eileisnä iltana peloitellut Posserjelaista ja sanonut minun lyöttäväni häntä, jos ei tänä päivänä saattaisi seuraa korven yli. Ajatellessani tätä seikkaa alkoi tilani olla jotenkin ikävä. Ilman lietsaritta ollen oli yksi kahdesta tehtävä: joko omin käsin koetella pyrkiä Tapsjen rannalle, joka näinkin oli mahdollinen löytää, sillä se juoksi poikki meidän matkan-suuntamme, — ja sitten jokirantaa myöten etsiä paul; eli palata takaisin Posserjelle ja siellä odottaa parempaa aikaa ja matka-onnea. Minä huusin edellistä, mutta saattajani tahtoivat kääntyä takaisin, ja olikin heillä syytä tähän vaatimukseen: heidän eväänsä oli lopussa. Viimeisen leipänsä olivat he syöneet tänä aamuna ja nyt ei heillä enää ollut muuta jälellä kuin suolaa, vähän ohran-suurimoita ja hirven-rasvaa; tosin ei Posserjellakaan löytynyt ei leipää eikä suurimoita, vaan teiriä oli siellä kyllä, ja teirin-lihalla elää Voguuli ikänsä, ilman leivättä ja muitta herkuitta. Mutta takaisin-matkaaminen ei olisi ollut helppo; seuralaisilleni oli tienot outo, ja jälkemme voimme vaan suossa nähdä, vaan kuivilla kannaksilla voisimme haipua oikealta suunnalta, painua korpeen etemmäksi ja nääntyä tietymättömiin. Näissä ei kovin havaittavissa ajatuksissa vietin ilta-puolen päivää, kuin lietsarit viimeinkin väsyksissä tulivat takaisin. Heidän vaelluksensa pää-tarkoitus oli ollut löytää erää puro, jonka tiesivät tässä korvessa olevan, ja sen juoksusta päättää matkan suuntaa. Kauan etsittyänsä olivat sen viimein löytäneetkin, ja sanoivat siltä ei tulevan kovin pitkän matkan paikkaan, jossa Tapsjeläiset syksyllä pitävät peurojansa ja josta tie oli pauliin.
He olivat palatessansa lyöksennelleet merkkejä puihin, joita myöten meidän seuraavana päivänä oli helppo tulla mainitulle purolle. Sade oli nyt myös herennyt ja päivä oli vaan puolipilvinen, niin että auringosta nyt oli hyvä johto. Niin löysimmekin viimein ilta-päivällä tien-suun, josta tapauksesta en minä ollut iloisempi kuin Voguulitkaan. He keittivät tässä viimeisen kerran, nyt ilman suurimoittakin s.o. vettä suolan ja rasvan kanssa. Minä jaoin heille vehnä-leipää, sen vähän mikä itsellänikin oli, ja voin myös heidän kattilaansa laskea pari kourallista riisi-suurimoita ja palasen puljon'ia. Virkistettyinä enemmän toivolta kohta pääsevämme korvesta kuin vähiltä ja kehnoilta ruoka-ravinnoilta läksimme syötyä taas tallustamaan, ja myöhä-illalla olimme viimeinkin niin onnelliset, että kuulimme koiran haukkumisen ja kohta sen jälkeen tulimme joen rantaan, jonka toisella puolen olevasta paulista nousi ystävällinen savu ilmalle. Pyssyn ampuma ilmoitti sen asujille tulomme, he toivat kohta venheen vastaan ja pian olimme sangen siistissä, ihanalle paikalle raketussa paulissa, jonka nimi oli Schohteltit.