Työn taitaa irti kuorestansa
Vaan mestar' itse irtauttaa;
Oi surkeutta, jos virtanansa
Tulikuuma vaski vallan saa!
Se seinät vahvat maahan lyöpi,
Ja kiehuin, paukkuin virtoaa,
Ja ahnain nieluin kaikki syöpi.
Tult', onnettuutta oksentaa.
Kuin raaka voim' on vallan saanut,
Niin järjestys on varsin laannut,
Kuin tyhmä kansa ohjiin käy,
Niin siin' ei järjen tointa näy.
Voi maata, jossa hiljallensa
On kertynyt paloainetta,
Ja kansa katkoin kahlehensa
Se itse ottaa oikeutta!
Pahanki kellon lieriin tarttuu,
Se vaikk' ois soipa sopua,
Ja pauhu paisuu, kansa karttuu.
Ja kello ulvoo kapinaa!
Vapaus, veljeys! ääni raikuu;
Nyt rauhanmies käy miekkahan.
Ja torit täytyy, kadut kaikuu,
Ja ryöstää, tappaa aljetaan;
Ja ilvehillä hirmuisilla
Myös vaimot leikkiä nyt lyö,
Ja raatelijan hampahilla
He vastustajan syömen syö.
Ja Herran pelko aivan taukoo,
Myös säätyisyys on voimaton,
Ja konna kahlehensa laukoo,
Ja kaikki hurjuus irti on.
Julm' ompi kyllä sutten vimma,
Terävä hammas leijonan,
Vaan hirmuisimpa hirmuisimman
On ihmispeto vimmassaan.
Voi niitä, jotka sokeille
Tuon taivaansoihdun antavat!
He sill' ei nää, vaan kaupungille
Ja maille palon kantavat.
Kiitos, luoja lempeäinen!
Niinkuin taivon kuu
Kello kirkas, välkkyväinen
Kuorestansa paljastuu,
Aina kannasta
Asti laitahan
Tekijätä kiittää kirjat,
Laidan lehdet, lehvät, marjat.
Tänne, tänne
Työmiehet kaikki! vihkikämme
Ja uusi kello ristikämme,
Concordia sillä nimi on,
Se sopua vaan aina soikoon
Ja mielet yhteen saattaa voikoon!
Se olkoon sillä aina työ,
Nyt mestari sen siksi lyö.
Maast' ylhäällä se riippukohon
Kumussa sini-taivahan,
Ja ukon kanssa kaikukohon
Se läsnä tähtimaailman;
Se sieltä ääni ihmisille,
Kut maassa täällä matavat,
Ja oppi olkoon syntisille,
Ett' luojoansa muistavat.
Tuo vakaisia virkkakohon
Ja pyhiä sen vaskisuu,
Ja hetket lyöden lausukohon
Kuink' armon aika karkoittuu.
Se vaiheist' onnen vankukohon,
Vaikk' itse ompi tunnoton,
Ja kumeasti kaikukohon
Maanmatkaajitten kohtaloon.
Ja niinkuin ääni, korvaan käynyt,
Jo kohta hiljenevi taas,
Se neuvokoon: kuin pysyväistä
Ei ole luotu maailmaan.
Nuorin vahvoin nostakatte
Kellomme nyt kuopastaan,
Äänten maahan auttakatte,
Ylös taivaan ilmahan.
Nosta, nostakaa!
Jo se kohoaa!
Riemun kaupungille kantaa,
Rauhast' ensi äänen antaa.
VII.
Porthanin kuvapatsaan paljastettua.
(9 p. Syyskuuta v. 1864.)