Näin ois se ehkä käynyt Suomellenkin,
Jos onni ei ois toisin ohjaillut.
Vaan Suomettarellenpa synnyinmaansa
Tuoll' idän alla alkoi ikäväks'
Jo käydä, mieli maata, maailmata
Sen teki kauempana katsomaan.
Hän läksi länteen päin, ja kulki, kulki,
— Saloja, sammalsoita samoten
Ja kuusikorpia, joiss' ei viel' ennen
Laps' inehmoisen ollut ääntänyt,
Ei kirveen kolke koskaan kuulununna —
Siks' kunnes koitti hälle silmähän
Ja mielen ilahdutti, ihastutti
Germanian maailmasta valon koi.
Ja siitä päivin sinnepäin on silmät
Ain' olleet Suomella, kuin kukkasen
Pää, päivän kulkien, sen kanssa kääntyy,
Sen lämmintä ja loisto' isoten.
Kyll' astui Ruotsi maahan miekan kanssa,
Vaan orjankahlettenpa kanssa ei;
Ijestää alkoi hän vaan itsevaltaa
Ja ilkeyttä lain viisaan ikeellä,
Ja joukkoa, kuin lammaslauma ennen
Nyt järjestellä ihmiskunnaksi.
Nyt kylät, ennen harvat, heikot, huonot,
Jo rupes' karttumaan ja kasvamaan,
Nyt alkoi kaupunkiakin kohota,
Varoja koonnuttain, ja kauppamies,
Jok' ennen karttoi Karjalan vesiä,
Nyt skandinavilaisten lakien
Ja rakkaan rauhan siipein suojan alla
Jo Suomenlahta mielin purjehti.
Miss' ennen laaksoissa ja lehtoloissa
Ja vaaroilla ja vetten vieremin
Puujumalallensa pakana lausi,
Kiviä kumartain ja kantoja,
Siell' äänet hurskaat Kristin virttä veisaa,
Ja Kristin pyhän kirkon kellot soi!
Näin sivistyksen siemen Suomeen kylvyi,
Ja siitä syntyi taimi, taimesta
Puu kaunis kasvoi, joss' on jo hedelmä.
Tää kyllä maistuu vielä vieraalta:
Vaan lajin kerran maassa omass' ollen
Se meidän maan makuiseks' muunnaksen;
Kuin meidän virrat kyllin vettelevät
Sen juurta, ja kuin meidän päivä päältä
Saa kyllin lämmittää sen lehviä,
Sen mehu muuntuu, muikeus muukalainen
Pois haipuupi, ja makeus vaan jää.
Ja sittenpä nuo Dafnen seppeleetkin,
Jotk' omast' ovat maasta kasvaneet,
Suloisin Suomen sanoin painetahan
Jo Suomen nuorukaisten kulmille.
Ja opinaika Suomen runottaren
Jo silloin täysi on ja ohitse,
Ja Suomen kieli silloin sujuvammin
Ja somemmin soi suusta laulajan,
Kuin Suomen suuren koulun pääll' on sanat:
Täss' emäntän' on Suomen runotar.
II.
Kesä on nyt taaskin tullut: maa ja taivas heijastaa,
Lämmin liekkuu lounahasta, meri irti aaltoaa;
Tuskin päivä luotehell' on lopettanut pitkän työn,
Kuin jo Koi taas nostattaapi nukkumasta nuoren yön.
Leht' on puussa, ruoho maassa: uusi turve juurraksen,
Leveten se lempeästi hautain päälle veresten
Viherjätä vaippaa alkaa niille katteeks' kutoa —
— Oi, jos alkais sydäntenkin haavat arpeutua!
Leivon riemu taivahalta kaiken päivää helisee,
Yön taas yksin kerttu hellä halujansa haastelee,
Silloin tällöin, illoin aamuin kuusikossa kukahtaa
Käkönenkin, jok' on, Suomi, sulla lempilintuisna!
Kyntömies se mieluisasti katselee nyt alojaan,
Vaivannäön vainiolla näyttää kasvu korvaavan;
Viherjöiden viljan kaiken laiho siellä lainehtii:
Mikä taimii, mikä kukkii, putkellenkin puhkeepi.
Näin kuin tämä luonnon riemu linnunlauluin, kukkasin,
Näin on, nuoret ystäväni, tuntehenne teidänkin:
Voitettu on ensi voitto, ensi voiton saalisna
Seppele nyt kulmianne kunnialla varjostaa.