Oksasen runous sallii meidän luoda katsauksen ihmissieluun, jonka olennossa esiintyy äärettömän paljo viehättävää. Hän on itse laulanut:

Yks' perkele.
Yks' enkeli
Asuvat sydämessäni:
Ne taistelee
Ja kamppailee,
Yks' toistaan voittaa koittelee.

Ja tämä epäilemättä sisältää täyttä totta. Ahlqvist oli vastakohtien mies. Hänessä oli ikäänkuin kaksi olentoa, toinen karkea, kärtyisä, jokapäiväinen, toinen hienotunteinen ja hellä. Pinta, ulko-olento oli kova ja karkea, luotaan työntävä, mutta ken kerrankin sai luoda silmäyksen siihen lämpimään, suomalaiseen, vilpittömään sydämeen, joka piili kuoren alla, ei voinut olla tätä miestä kohtaan tuntematta kunnioituksen, jopa rakkauden tunteita. Hänellä oli voimakkaita intohimoja, joita hän ei aina kyennyt hillitsemään. Jokainen saattoi jo ensi kerran häntä nähdessään havaita, ettei hän ollut mikään jokapäiväinen henkilö. Harvoille oli suotu päästä häntä lähelle, mutta vieraampikin saattoi huomata hänen lujaa oikeudentuntoaan, hänen tarmokasta ja itsenäistä luonnettansa, jokaisen täytyi sanalla sanoen tunnustaa, että hän oli "kokonansa mies, mies kerrallansa".

Tunnettu on, että Ahlqvist ensi ylioppilasvuosistaan alkaen oli suomalaisuuden innokkaimpia taistelijoita, niin myöskin että hän joksikin aikaa, kokonaan erkani muista, jotka suomalaisuuden hyväksi työskentelivät. Epäilemättä tähän eroon oli monta syytä, joita emme nykyään edes voi täydelleen arvostella. August Ahlqvist ei ollut varsinaisesti valtiollinen henkilö, ja hänen luonteensa oli siksi itsenäinen ja kulmikas, ettei hän suinkaan sopinut puoluemieheksi, puoluekuria noudattamaan, muiden mukaan taipumaan, vaan hän mielemmin jätti muut ja kulki omaa tietänsä. Hän itse sanoo:

"Hänen suurin vikansa on se, ett'ei hän ole antautunut tuon mainitun lipun [s.o. puoluelipun] alaiseksi. Vaan tätä hän ei ole parhaallakaan tahdollansa voinut. Hänen luonteessansa on ne, luultavasti moitteen-alaiset, omaisuudet, että hän pitää vähäisen kirjallisen toimintonsa täytenä todentekona eikä voi sitä antaa kenenkään aikeiden välikappaleeksi, ja että hän lausuu ajatuksensa suoraan ulos. Ilman sitä on hän aina pitänyt Suomen kielen asiata niin korkeana, että kaikki muu keinoileminen sen eteen kuin uskollinen ja hiljainen työnteko, joka paraiten sujuu, kuin sitä tekee yksinänsä ja oman vakuutuksensa mukaan, tuntuu hänestä sekä lapsekkaalta että irstaiselta. Huono lippukuntalainen, mokoma mies!"

Sitä paitsi hän epäilemättä toivoi, että suomalaisuuden asian ajaminen olisi voinut käydä ilman niin katkerata taistelua, kuin mikä oli alkanut. Hänestä jotkut suomalaiset taisteluinnossaan eivät kylliksi tunnustaneet sitä etua, joka suomalaisilla oli ollut heidän yhteydestään ruotsalaisten kanssa. "Kyykäärmeet" kuiskivat eripuraisuuden sanoja Suomen kansalle, sen sijaan että ystävyyden pitäisi vallita suomalaisen ja ruotsalaisen välillä (runo "Valtiollista"). Runossaan "Päivä koittaa" hän huomauttaa:

"Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa
Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa.
Päivän voittaa.

Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä,
Siksi älkää sammuttako kynttilöitä."

Tämä käsitys, että ruotsalainen sivistys, jota hän näillä "kynttilöillä" tarkoittaa, oli meille äärettömän tärkeä, tämä käsitys oli häneen juurtunut etenkin hänen laajoilla matkoillaan, joilla hän oli nähnyt heimokansojemme kansallista kurjuutta — sen hän on monesti lausunut ilmi, muun muassa promotsionirunossaan (vrt. myös runoa "Meidän vieraissa-käynnit"). Ja tämän sivistyksen hän katsoi velvoittavan suomalaisia kiitollisuudenvelkaan ruotsalaisia kohtaan, jota hän erittäin terotti mieleen Savonlinnan riemujuhlassa 1875 pitämässään puheessa. "Kiitollisuudenvelka" oli siihen aikaan valtiollinen mahtisana, jota käytettiin aivan toisessa mielessä, kuin mitä Ahlqvist tarkoitti, ja sen käyttäminen saattoi helposti sekä suomen- että ruotsinmieliset väärin ymmärtämään hänen kantaansa. Ahlqvist on kuitenkin samalla nimenomaan lausunut, että tämä "kiitollisuuden-velka on suoritettava vain siten, että ruotsalaisille osotetaan rahtunen ystävyyttä ja kunnioitusta", lisäten että "nämät tunteet eivät estä meitä tekemästä työtä oman kielen ja kansamme kehkeyttämiseksi" (Uusi Suometar 1876, N:o 23). Tulee myöskin muistaa, että Ahlqvist oli kielimies ja että hänen nurjamielisyyteensä epäilemättä on vaikuttanut sekin, että suomalaisuuden johtajien käyttämä suomenkieli ei häntä tyydyttänyt, ja sen tähden hän katsoi heidän toimintansa kielen kehkeymiselle vaaralliseksi ja tahtoi "pelastaa kielen ja kirjallisuuden kelvottomien viljelijäin käsiin joutumasta". Tuskin on epäiltävää, että hänen erkanemiseensa myöskin vaikutti jonkinlainen syrjäyttämisen tunne, joka saattoi hänen valtavat intohimonsa kuohuksiin.

Oli miten olikin, meillä ei ole mitään syytä epäillä Ahlqvistin vilpitöntä, horjumatonta rakkautta isänmaata ja äidinkieltä kohtaan. Hänen toivojensa määränä pysyi aina viimeiseen hengenvetoon saakka se aika, jolloin