VALLINKORVA (katkerasti). Ruuki viisti' villiytyyt omat lapsetki.
(Malttaa mielensä.) Voit männä: tiijot tuot. (Antaa rahaa Ilvekselle.)
Käy, viinaa, Ilves! Nyt tul'ki joulu, juhannuksenn.
ILVES (menee hypähdellen). "Siljä mailman —!"
VALLINKORVA. Pois ajjoit ruukist miut ku koiran. Ensi' ryövätää paljaaks'. (Lyylille.) Siunki lapseis niihi viel pittää saaha … muun kaike vieneet, miu perehein.
YHTEISHUUTO KAUKAA. Eläköön!
IIKKA. Siell kiljuut ruukkilaiset kokolla.
VALLINKORVA. Kiljukoot, Iikka sie! — Mie sen viel poltan, sen ryövärii' luolan! Usko pois, poltan: yhtenn syks-yönn se "hohta ku helvetti", sano' turkuiaine.
IIKKA. A palorahan saavat. — Mut mie siitt vast tiijänki hyvän konsti': sulun vaa särköö koskest, on koko ruukki tiessää.
VALLINKORVA (säikähtää). — näi tulva' aikann? (Miettii.) Sill neuvoll pääsis' suorimmittai. (Ihastuksella.) Se ol' miehe tuuma! Nyt sie taas oot issäis poika, Iikka.
IIKKA. Vähä alkuu tekköö, kyll koski isse puhkasoo lopu'… Mie siint oon kassont yhe nii kipiän paika.
VALLINKORVA. Oot sie —?