Saatuaan tästä lohdutusta ja luvattuaan parannusta, kiiruhti Bruno Brännerille tervehtimään Anna Jolantaa. Mutta se oli samaa kuin hypätä tuhasta tuleen, sillä — no, lieneepä aika kertoa näiden leikkitoverien suhteesta toisiinsa. Siihen ei tarvitakaan monta sanaa.
Bruno uhkaili kaikkia paitsi tätä leikkitoveriaan; mutta nuorukainen rakastikin häntä koko voimansa intohimolla, jota niin rajussa ja villissä nuorukaisessa tietysti oli paljon. Ainoastaan Anna olisi voinut tuon villieläimen kesyttää; mutta Brännerin tytär halveksi kaikkia, kaikkia, paitsi yhtä.
Välinpitämättömänä, kuten näytti, niin hyveistä kuin paheista, eleli hän yhä itseensä sulkeutuneena. Eipä olisi parhain ihmistuntija voinut arvata tämän naisen sisäisen tulen voimaa ja vaikutusta, kun se kerran tulisi purkautumaan. Hän oli arvoitus kaikille, arvoitus itselleenkin. Brunoa hän ei sietänyt, mutta eipä hän yleensäkään voinut sietää ketään. Muuten olivatkin Brunon tepposet niin epäritarillisen kehnoja, etteivät ne mitenkään voineet herättää Annan mielenkiintoa. Tikarin työntämisen jonkun sydämeen Anna vielä olisi voinut antaa anteeksi, mutta varastamista, vaikka vain nuppineulan, piti hän inhoittavana. Brunoa hän siis ei voinut rakastaa, joskin hänen silmiensä loiste ja poskiensa punerrus osoittivat hänen kaipaavan olentoa, jota voisi rakastaa.
Silloin sattui muuan tapaus, joka teki järkyttävän vaikutuksen hänen sieluunsa, ja joka ainakin saattoi hänet tietoiseksi omasta itsestään.
Eräänä päivänä siihen aikaan, kun Bruno vielä oli rautaruukilla, käveli Anna Jolanta metsässä lähellä maantietä. Hänellä oli yllään hieno, punainen, mustilla pitseillä ja hopeoiduilla reunuksilla koristeltu villahame. Purppuranpunaiset nauhat oli solmittu hänen korpinmustiin hiuksiinsa jotka pitkinä palmikkoina riippuivat alas lanteille saakka.
Kuullessaan maantieltä kiivasta puhetta, hän kiirehti sinnepäin, ja pensaikkoon kätkeytyneenä hän näki ja kuuli seuraavan tapauksen.
Kaksi lasta, jotka olivat samasta kylästä kuin hänkin ja kuuluivat hänen omaan heimoonsa, seisoi tiellä itkien ja pidellen käsillään verisiä neniään. Näiden lähettyvillä seisoi nuorehko mies, puettuna hienoon matkapukuun ja päässään sotilastakki. Hänellä oli vaalea tukka, hienot, kauniisti muodostuneet kasvot ja vaaleat viikset. Tämä matkustavainen nuhteli ankarasti paria kookasta talonpoikaisrenkiä, jotka olivat toisesta kylästä.
— Ettekö häpeä, — huusi nuori sotilas, — tuolla tavoin pahoinpidellä noita pikku raukkoja!… Hyi, olette te aika roistoja!… Jospa minä teille näyttäisin…
— Nehän ovat vain tattaripenikoita, — lausui toinen rengeistä.
— Mutta ihmisiä kuitenkin, te lurjukset! — huudahti jälleen matkustaja, vihasta punehtuen. — Teillä ei ole mitään oikeutta tallata niitä kuin matoja.