Niiden oppilaiden luku, jotka tanssivat hänen hauskassa salissaan erässä talossa Norrmalmilla, oli kolmekymmentä, puolet poikia ja puolet tyttöjä, kaikki iloisia ja onnellisia. Sillä iällähän ollaan aina iloisia ja onnellisia, myöskin silloin kun ei tanssitakaan. Niinä päivinä ovat kaikki ystäviä, vaikka toiset aatelittoman väen lapsia, sillä samanlaiset kevätkukat hehkuvat kaikkien poskilla, ja yhtäläinen valkea viattomuus loistaa kaikkien silmistä. Vasta varttuneemmalla iällä ylpeys toisissa ja kateus toisissa painaa tummentavan leimansa niin punaiseen kuin valkoiseenkin.
Pojat ja tytöt, kaikki parhaissa vaatteissaan, hyppelivät ilman teeskentelyä kevyesti ja hymyillen »Vapaata vaalia», muuatta katrillin tapaista tanssia. Tanssimusiikkia soitti vain yksi ainoa viulu, mutta enempää ei tarvittu innostamaan lentoon tuon sävyisän opettajattaren oppilaita. Viulua käytettiin muuten ainoastaan erikoisissa tilaisuuksissa; tavallisesti huolehti tahdista mamsellin rallatus, joka yleensä ei ollut varsin miellyttävää kuulla.
Mutta voimmeko kuunnella tanssimusiikkia heittämättä silmäystä soittajaan, joka uunin nurkassa, nuottiteline edessään, liverryttää soitintaan niin kauniisti? Ei, tarkastelkaamme häntä hiukan, sillä herra Lund, mamselli V:n varjo kolmenakymmenenä iäisyyteen soitettuna vuotena, ansaitsee meidän täyden huomiomme. Niin pitkälle kuin saattoi muistaa oli hän aina ollut samanlainen. Samat kelmeät kasvot, sama suuri, ohut könkönenä, sama köyryinen selkä ja paljas päälaki. Herra Lund oli varmaan syntynyt sellaisena kuin hän nyt oli, ja miten voisikaan vanhentua sellainen, jolla koskaan ei ole ollut nuoruutta? — Herra Lund oli omastakin mielestään aina ollut samanlainen. Kolmekymmentä vuotta hän oli soittanut tanssimusiikkia lapsille, ja toinen lapsiparvi toisensa jälkeen oli hyppinyt hänen ohitseen ja kadonnut; mutta aina hän vaan luuli soittavansa samalle nuorisolle.
Herra Lund oli muuten hyvin läheisessä suhteessa tuohon pikku herrasväkeen. Jokaisen tanssin väliajalla hän oli aina nuorten ympäröimänä, sillä niistä suurista ja leveistä rikkitikuista, joita mamselli V. ei koskaan unhottanut asettaa laatikollista hänen nuottitelineelleen, muodosti hän mitä kauneimpia ja hauskimpia leikkikaluja, joita hän sitten anteliaasti jakoi pienille ystävilleen. Tästä kohteliaisuudestaan palkittiin häntä myös runsaasti, sillä kotiin saavuttuaan poimi hän avaroista taskuistaan piparkakkuja, karamelleja, rusinoita, manteleja ja muuta hyvää, mitä kiitolliset lapset olivat sinne pistäneet, sillä aikaa kun hän kuurona ja sokeana oli tehnyt lempitehtäväänsä: soittanut.
Nuo pikku herrat ja naiset pyörivät, kuten kuvitella saattaakin, erittäin reippaasti ja ottivat mitä taitavimpia askeleita. Siihen aikaan pantiin enemmän kuin nyt huomiota siihen, että lapsille opetettiin niin monia hienoja ja nokkelia askeleita kuin mahdollista. Myöskin mamselli V:n oppilaat olivat sangen taitavia, ja muutamat heistä olisivat voineet herättää kateutta itse kuninkaallisen baletin oppilaissa.
Siinä iässä on jo itsekullakin oma makunsa ja kauneusvaistonsa. Kauneimmat ja paraimmin tanssivat tytöt joutuivat aina ensin »Vapaaseen vaaliin», ja samoin oli poikien laita.
Edellisten joukossa oli muuan, josta pojat erityisesti kilpailivat. Tällä tytöllä oli sysimustat silmät ja vaaleat kiharat. Hän oli siinä määrin ihastuttava, niin kasvojen kuin liikkeittensä puolesta, etteivät toiset tytöt ihmetelleet hänen kelpoisuuttaan heidän rinnallaan. Hän lumosi kaikki, joiden pariin hän joutui. Se oli siis jo peräti lupaavaa tulevaisuuteen nähden.
Tällä kertaa oli hänen onnellisena, kadehdittuna tanssitoverinaan eräs poikanen, joka tosin ei ollut kaikkein sievimpiä, mutta hän oli ikäänsä nähden voimakas varreltaan, ja hänellä oli erikoisen vilkkaat, viisaat silmät sekä tuuhea kastanjanruskea tukka, joka ulottui aina olkapäille saakka. Myöskään ei hänellä ollut yhtä kauniit vaatteet kuin toisilla pojilla — nuttu ja housut olivat vaaleata sarkaa — ja kaikki tiesivätkin, että hän sai tanssiopetusta ilmaiseksi, sillä hänen vanhempiaan pidettiin köyhinä; mutta mitä se merkitsi? Hän pyöri tyttöineen aina useamman kierroksen kuin muut, nauroi alituiseen, niin että se herätti iloa toisissakin, ja hänen äänessään oli tavattoman helkkyvä sointu. Hän näytti harvinaisen uljaalta, tuo nuori ritari sarkapukimissaan. Ja niinpä hän olikin kaikkien pikku neitosten suosikki.
Kun ei olla keskilattialla vuorottelemassa eikä ole tehtävänä kiertoa, seisotaan hiljaa ja jutellaan, niinkuin isotkin ihmiset. Mutta pienillä ja ymmärtämättömillä ihmisaluilla ei ole tapana keskustella »kauniista ilmasta» ja siitä, »onko lämmin» j. n. e., sillä mitä silloin välitetään Herran ilmoista, kun tanssitaan lämmitetyssä salissa ja tiedetään jokaisen lämpiävän lisää tanssiessaan, joten on aivan turha yhtämittaa kertoilla siitä, kuten isoilla ja ymmärtäväisillä ihmisillä kuitenkin on tapana.
— Kuinka vanha sinä olet? — kysyi mustasilmäinen ja vaaleakiharainen tyttö tanssitoveriltaan.