"Mitä tullaan sanomaan?"
"Ett'ei rouva Grå pidä nuoria oppilaitansa niin silmällä kuin pitäisi heidän sivistyksensä ja käytöksensä suhteen… että hän ummistaa silmänsä oppilaidensa varomattomuuksilta tahi virhiltä… Mitä sanotaan, se näyttäytyy pian teossakin… Rouva Grån oppilaitos menettää pian luottamuksensa, rouva Grå menettää oppilaansa, hän menettää kaikki keinot elääksensä… Köyhyys ja kurjuus ja ylenkatse joutuvat hänen osaksensa, ja kuka on syypää siihen?… Juuri se, jonka hän otti luoksensa milt'ei omana lapsenansa… jota hän neljän vuoden ajan on rakastanut äidin rakkaudella… se, jonka kasvatukseen ja sivistykseen hän on uhrannut kaiken sen huolen, jonka hyväluontoinen sydän voi!"
"Ja te?… te?" kysyi Amanda, nojautuen lähemmäksi Alm'ia.
"Minä… minä tulen ensiksikin saamaan rouva Grån onnettomuuden omalletunnolleni… Mutta siinä ei ole kaikki."
"Mitäs vielä?"
"Minä tulen syyttämään itseäni siitä, että minä kerran tarkoitin hyvää, että minulla oli hyvä aikomus, jonka päätökseksi tuli paha teko, että minä kylvöin ihmisyyden siemenen, joka tosin kasvoi ihanaksi taimeksi, mutta kantoi lopulta myrkyllisen hedelmän!… Kaikesta tästä tulen minä syyttämään itseäni!"
"Haa!" huudahti Amanda, nousten uudestansa seisovalleen ja alkaen astua edestakasin laattialla! "tämä on liiaksi!… liiaksi!… Mutta", lisäsi hän seisahtuen Alm'in eteen ja luoden silmänsä kattoon, uljuudella, joka olisi sopinut hallitsevalle ruhtinattarelle; "mutta miksi pidetään minua sitten täällä!… Enkö minä jo ole siinä ijässä, että minun on pitäminen huoli itsestäni!… Tämä alituinen toisista riippuminen kalvaa minun sieluani!… niin, minä en tahdo enään kau'emmin olla riippuvainen toisista!"
"Amanda!" vastasi Alm, joka myöskin nousi seisovallensa ja lähestyi totisena tuota kiihkountunutta tyttöä, jonka posket ja silmät leimusi; "Amanda! minä olen nähnyt monta ylevää ja jaloa tunnetta heräjävän, juurtuvan ja menestyvän sinun nuoressa sydämessäsi… mutta tänään olen minä ikuiseksi mielihaikeudekseni saanut sen surullisen huomion, että ylevin, jaloin näistä kaikista on kadonnut… minä tarkoitan kiitollisuuden tunnetta… Minulla ei ole teille enään mitään sanomista… hyvästi, hyvästi, neiti Amanda!"
Nämät sanat lausuttuansa otti Alm hattunsa mennäksensä pois; mutta tyttö lankesi hänen jalkoihinsa, syleillen kummallakin käsivarrellaan hänen polviansa.
"Menkää, jos tahdotte minun kuolevan epätoivosta!" huudahti hän; "menkää, menkää!"