"Nyt hän irvistää ja katsoo niin hirveän kieroon."
"Ohoh, sinä valkonen repo", jupisi Broms, laskien Saaran maahan; "jospa minä äsken olisin tietänyt, mitä nyt tiedän, niin et suinkaan irvistelisi, etkä katsoisi kieroon… Sinä keität tulikuuman liemen minun huulteni varalle, mutta onhan kohtuullista, että sinä saa ensimäiseksi sitä maistaakin."
Broms ja Saara riensivät sitten varpaisillansa pihasta etehisen kautta kadulle.
"Minä kuulin varmaan jonkun sivelevän luukkua ja minä nä'in leveän varjon liikkuvan pihassa", lausui kapakkahuoneen perällä olevassa huoneessa tuo valkotukkainen kierosilmäinen mies, pitäen silmänsä sillä kohdalla akkunan ruutua, jonka takana luukussa oleva reikä oli.
"Sinä luulet siis, Tunqvist-kultani, hänen seisoneen kurkistelemassa tänne sisään?" kysyi kapakan emäntä.
"Niin, hän on tuntenut minut."
"Sitten aavistaa hän pahaa, eikä palaja enään 'Mustaan Kyyhkyseen'."
"Siitä hän kyllä varoo itseänsä… Minä olisin halunnut nähdä häntä siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän jälleen tunsi minut… mutta jospa hän päälliseksi tietäisi", lisäsi valkoinen repo ilkeällä naurulla, "jos hän tietäisi, että minun tulee kiittää häntä vapaudestani ja että siis hän itse on taittanut omat raippansa, niin"…
"Hän itse, sanot sinä?"
"Hänen takiansa jouduin minä sairashuoneesen", mutisi Tunqvist hampaittensa välistä; "minä teeskentelin itseni kuolleeksi ja minut vietiin ruumishuoneesen… Siinä hälinässä, joka syntyi linnassa Broms'in toimesta, onnistuin minäkin päästä karkuun… ha, haa, ukkoseni! me tavataan toisemme turkkurin luona, sanoi repo sudelle!"