Kertomuksen kuulija ei ollut kukaan muu kuin revisori Alm, joka, istuen sohvalla kertojattaren vieressä, syvimmällä hartaudella kuulteli hänen sanojansa ja lakkaamatta tarkasteli tuota vilkasta värinvaihtumista hänen kasvoillansa ja noita vaihtelevia tunteiden ilmiöitä hänen suurissa, tummissa silmissänsä, jotka väliin säkenöivät salamoista, väliin himmentyivät kyyneleistä.
"Niin olen minä kierrellyt ympäri maailmassa, vaikka minua kotimaassani luultiin kuolleeksi", jatkoi tuo nuori nainen, "olipa todellakin tuona onnettomana aamuna hetki, jolloin minä aijoin surmata itseni… mutta mikä heikkous, mikä kehnous, kun tahdotaan sovittaa pahaa toisella pahalla!… Päivä päivältä olen näinä kahtena kuluneena vuotena tuntenut mieleni tyynemmäksi, paremmaksi. Ne hirveät muistot, jotka synkistivät lapsuuteni päiviä, ovat siirtyneet kau'emmaksi ja vihdoin kokonansa kadonneet… Minä en ole enään kuullut unelmissani näiden mustien laineiden kuolonloisketta Skinnarvik'in kalliota tahi Asplundan rantaa vastaan… Oi, miksi ilmestyivät nuot kamalat kuvat jälleen tänään, tänä minulle niin tapahtumista rikkaana päivänä, vielä hirveämpinä ja uhkaavimpina kuin ne ennen olivat olleetkaan!… Luultavasti varoittaaksensa minua siitä, että te, jaloin miehistä, vielä olette, mikä te aina olette olleet, minun hyvä, minun suojeleva enkelini!"
"Mutta", muistutti Alm lempeästi nuhdellen, "miksi ette ilmoittaneet minulle tahi jollekin muulle, että vielä olitte elossa!… miksi annoitte teidän todellisen ystävänne jäädä tuohon hirveään luuloon?"
"Ah, kuinka usein tartuinkin kynään kirjoittaakseni teille!" vastasi hän, "mutta minä en saanut koskaan lopettaa, mitä olin aikonut… olinhan minä tehnyt teitä kohtaan niin väärin ja osoittanut ylenkatsetta niille hyväätarkoittaville ja hellille varoituksille, joita te olitte minulle antaneet! olinhan minä julmimmalla kiittämättömyydellä haavoittanut teidän sydäntänne, joka on parahin, ihmisrakkain, kuin maan päällä milloinkaan on sykkinyt!… Te mahdatte olla kovin suuttunut minun käytöksestäni, te mahdatte katkerasti katua niitä uhrauksia, joita te olette minun edestäni tehneet, te ette voisi koskaan antaa minulle anteeksi, senlaiset olivat minun ajatukseni yöt, päivät… nämät ajatukset, ainoat synkät, jotka ovat näinä kahtena vuonna minun lepoani häirinneet, tempasivat kynän kädestäni… Kuolleena sain minä kentiesi teiltä sääliväisyyttä; elävänä en voinut minä saada teiltä muuta kuin ylenkatsetta."
"Tekö minulta ylenkatsetta!" kertoi Alm; "mistä syystä?… rikkeestäkö, josta edesvastaus ei voinut langeta teidän päänne päälle?… Kukahan ihminen rohkenisi tuomita heikkoutta, jonka Jumala varmaankin antoi anteeksi jo sen olinhetkellä! Ei, lapseni, minä murhehdin, mutta minä en ylenkatsonut."
Tuo syvällisesti liikutettu tyttö tarttui kummallakin kädellänsä hänen käteensä ja painoi sen huulillensa. Hänen kielensä oli tässä silmänräpäyksessä mykkänä; mutta koko hänen sydämensä ilmaantui hänen silmissänsä säteilevillä helmiseppeleillä lämpöisistä, pyhistä kyyneleistä.
"Ei sanaakaan enään menneistä!" lausui Alm hämillänsä, sillä hän tahtoi, vaan häneltä puuttui voimaa, vetää kätensä pois! "puhukaamme ennemmin teidän tulevaisuudestanne."
"Te nimititte minua lapseksenne!" lausui Amanda innolla; "minä tahdon olla teidän tyttärenne, sillä sen, joka on minun oikea isäni", lisäsi hän tuskin kuuluvasti, "sen tytär en minä saa olla… enkä edes tahdokaan olla!" Tämän sanottuansa tyrskähti hän mitä puistuttavimpaan itkuun.
"Rauhoitu, hyvä, rakas tyttöseni!" lohdutti Alm, sulkein hänet lähemmäksi itseänsä.
"Niin, minä tahdon rauhoittua, sillä olenhan minä taaskin teidän
Amandanne!" vastasi hän hymyillen kyynelissänsä.