"Minä kiellän teitä lähestymästä itseäni!" huudahti hän, ei enään peljästyneenä eikä vapisevana, vaan uljaana kuin vihastunut kuningatar; "minä käsken teitä menemään!… Ettekö kuullut minun käskyäni… minä sanoin teille, että te menisitte!"

Alm nousi ylös sohvalta.

"Teidän ilmestymisenne täällä kummastuttaa minua kovin", virkkoi hän nyt; "te kuulitten jo kadulla, että teidän läsnäolonne on vastenmielistä tälle naiselle ja sittenkin tungette te hänen asuntoonsa… Mutta samoinkuin minä ulkonakin suojelin häntä, jota te kiusaatte, tulen minä täällä sisälläkin olemaan hänen suojelijanansa, ja sentähden, herraseni"…

"Amanda!" keskeytti häntä luutnantti, samassa kun hän, langeten polvillensa, ojensi käsivartensa tätä vastaan; "jos et sinä kaksi vuotta sitten olisi paennut, olisit sinä nyt ollut minun puolisoni… Katkerasti olen minä katunut käytöstäni sinua kohtaan."

"Te olette katuneet, te!" lausui Amanda, ivan vielä rumentaessa hänen kauniita huuliansa.

"Tämä miesi, johon teillä on täydellinen luottamus ja joka sen ansaitseekin", vastasi Räyel, "hän oli todistajana minun tuskaani, minun katumukseeni, kaivatessani sinua."

Amandan epäilevä silmäys etsi Alm'ia.

"Niin, minä olin todistajana siihen", vakuutti tämä; "minä kuulin katumuksen sanoja hänen suustansa… kuulin myöskin hänen haluavan sovittaa, mitä hän luuli voivansa sovittaa… mutta"…

Alm olisi tahtonut lisätä, että luutnantti Räyel niiden kahden vuodon ajalla, jotka olivat kuluneet Asplundassa tapahtuneiden seikkojen jälkeen, kumminkin oli sekä sielunsa että ruumiinsa puolesta pysynyt samana, huikentelevaisena, nuorena miehenä kuin sitä ennenkin; mutta hänen tuli sääli tuon polvillansa olijan surkeata muotoa, ja koska tämä sääliväisyys ei sallinut hänen enempää musertaa tuota onnetointa, jätti hän lausumatta, mitä hän vielä oli aikomaisillansa sanoa.

"Ne jäähyväiset, joita nyt sinulle sanon, Amanda, ovat minun viimeiseni", alkoi tuo nuori miesi uudestansa, "sillä minä olen lujasti päättänyt ei enää nähdä sinua, ei enään etsiä sinua… muita lähtiessäni tahtoisin lähteä siinä vakuutuksessa, että sinä enemmän surkuttelet kuin tuomitset minua, ja että sinun ajatuksesi minusta tästälähtien tulee olemaan samanlainen kuin se, joka omannetaan ijäisesti kadonneelle, kuolleelle… Senlainen ajatus ei voi olla muu kuin sovinnon ajatus, jos kohta kuollut on ollutkin törkein rikoksellinen, kuin maa on päällänsä kantanut."