"Minun täytyy keskustella revisori Alm'in kanssa!" lausui Amanda; "suvaitkaatte minun neuvotella hänen kanssansa!"
"Sen pidän minä sekä oikeana että kohtuullisena", vastasi presidentti; "minä sallin suurimmalla mielihyvällä sinun kysyäsi neuvoa häneltä… Sitä paitsi on hänellä suurin oikeus sinun luottamukseesi ja minun kunnioitukseeni, sillä ilman tätä kunnon miestä en minä varmaankaan olisi enään löytänyt sinua, hyvä armas tyttöseni!… enkä olisi tullut niin onnelliseksi kuin nyt tunnen olevani… En voi koskaan palkita hänelle sitä hyvää, jota hän on tehnyt meille kummallekin."
"Ei koskaan, ei koskaan!" kertoi Amanda ja nojausi ajatuksiin vaipuneena isänsä rintahan.
Toinen kohtaus.
Seuraavana päivänä oli taaskin kuistilla kaksi henkilöä, nimittäin
Amanda ja revisori Alm, istuen viereksyttäin.
Aurinko läheni jo Svartsjö-maan metsän kukkuloita ja heloitti hiukan himmeänä aureen lävitse, joka oli levinnyt yli maan ja veden.
"Ja te ette ole nähneet häntä palattuanne Ruotsiin?" kysyi Alm.
"Ainoastansa yhden kerran", vastasi hän; "kahdeksan päivää sitten kävelin isäni kanssa Pohjoissillan yli… silloin kohtasimme hänet… hän seisahtui hämmästyneenä ja levottomana."
"Ja hän lähestyi teitä?"
"Ei, hän tervehti ja meni."