"Kuinka voisin minä olla suutuksissani teihin!… kuinka saattoi Amanda luulla sitä?"
"Minusta tuntui niin teidän sanoistanne… Te olette kalpea!… Suuri
Jumala! Te olette varmaankin pahoinvoipa!"
"Minä en ole voinut hyvin muutamaan päivään… vähäpätöinen sairaus, joka pian menee ohitse."
"Kentiesi tuulee järveltä liian kylmästi… Menkäämme huoneesen!"
"Ei, istukaamme täällä, jos suvaitsette… Mitä aijotte te vastata noiden kahdeksan päivän kuluttua?"
"Juuri siitä olenkin minä halunnut neuvotella teidän kanssanne", lausui
Amanda äänellä, joka ilmaisi suurinta levottomuutta.
"Minunko kanssani?… Se isällinen valta, jonka te kerran soitte minulle, on loppunut, sittekun te olette löytäneet oikean isänne."
"Ja sittenkään ei ole vielä ketään, johon minulla olisi niin rajatoin luottamus kuin teihin."
"Tämä luottamus on minun onneni, minun kunniani. Mutta minä ajattelin, että niin tärkeässä asiassa kuin kysymyksessä oleva on, teidän oma sydämenne olisi ensimäinen, jolta teidän tulisi kysyä neuvoa."
"Minä olen kysynyt neuvoa omalta sydämeltäni."