"Amanda! Amanda!" kuului huoneesta presidentin ääni.
"Kahdeksan päivän perästä olen minä vastannut", lausui Amanda; "kahdeksan päivän perästä olen minä Räyel'in morsian!"
Sitten katosi hän kuistilta.
"Katkera, julma", kertoi Alm itsellensä; "kun on nähty unelman toisensa perään vaihtuvan kohtalon kovuudesta ja kun on saatettu ne kaikki hautaan, silloin tullaan julmaksi; tahdotaanhan kostaa surmattuja lapsiansa!"
Kolmaskymmenesneljäs luku
Tarina.
Eräänä ehtoopuolena, päivä siitä, joka on viimeinen noista määrätyistä kahdeksasta päivästä, käveli Amanda yksinänsä Lof-salon rannalla, ei kuitenkaan kau'empana paviljongista, kuin että hän voi nähdä sen.
Hän oli ajatuksissansa, mutta mitä ajatteli hän?
Ajatteliko hän, kuinka kaikki hänen oloissansa muutaman kuukauden kuluessa oli muuttunut? kuinka hän riemukuluistansa taiteen tiellä äkkiä oli tullut kutsutuksi täyttämään, tosin yksinkertaisempia, mutta hänen sydämellensä suloisempia velvollisuuksia, ja kuinka täten hänen ensimäiuen nuoruuden unelmansa oli toteutunut?
Tahi ajatteliko hän huomispäivää, jolloin hänen kohtalonsa tulisi ratkaistuksi — ratkaistuksi häneltä itseltään? Hän tulisi siis sen puolisoksi, jota hän ensi lemmen kaikella tulella oli rakastanut. Tämä oli ollut hänen toinen nuoruuden unelmansa. Mutta kuinka monta varjoa oli synkistyttänyt tätä unelmaa, joka alkuansa oli ollut niin puhdas, niin kirkas! Kuinka julmasti hän oli tullut petetyksi!