"Nuot äitini kasvot, ne olivat kauniit, niin kumminkin minusta näytti. Minä olen nähnyt monta kauniimpata; hänen äänensä ja silmäyksensä suloisuutta en minä koskaan ole tavannut kelläkään toisella. Mutta sehän on aivan luonnollista, tämähän oli minun äitini ja hänen silmäyksensä olivat ainoata lastansa katselevan äidinrakkauden!
"Mutta minä surkuttelen sinua, mummoparka! Huonosti hoidit sinä lapsesi — huu, kuinka tällä on kylmä! — kirottu olkoon… suo anteeksi, suo anteeksi, sinä äitini haahmu!
"Isäni, hän oli uljas miesi, ja nuot aatelispukuun kuuluvat epoletit sitten — ah, jos ne vaan olisi minulla täällä, hykertäisin kämmeniäni ihastuksesta vilun sijasta — huu, huu! Että minä lapsena katselin näitä kyllästykseeni asti, sen minä hyvin muistan; ihmettelenpä vieläkö tämä nyt kävisi päinsä — ah, jospa kuitenkin olisin saanut pitää nuot kauniit epoletit!
"Ollessani neljäntoista vuotias otti Herra minun isäni ja paholainen äitini, mutta miksi menikään hän uudestansa naimiseen!
"Isä puoleni sai äitini mukana rahaa kuin heinää, mutta ei korttakaan ollut hänellä lammasparan suun varalta — minä olin hyvänsävyinen kuin lammas siihen aikaan, ja olisihan tuo käynytkin päinsä, ell'en myöskin olisi ollut tyhmä kuin lammas. Mutta hyvänsävyisyys ja tyhmyys ovat kasvaneet kiinni toisiinsa kuin villa nahkaan.
"Pian nousikin heinän seasta minun äitini hautasypressi. Tuo antelias isäpuoleni viskasi tämän kasvin minulle samoin, kuin juhdalle viskataan olkitukko. Sypressin ääressä voin minä vuodattaa kyyneliä, mutta en sammuttaa nälkääni, ja kyyneleet äidin hautasypressin ääressä nuurruttavat sekä sielua että ruumista. Siitäpä se tuleekin, että minä nyt olen niin hirveän mehutoin ja kuivettunut.
"Oivallinen isä-pueleni, sinulla on monta vertaistasi maailmassa. Sinulle, harmastunut, kunnon ukko, ei tämä ole niin vaarallista; mutta minä olisin kuin ruhtinas leipäpuodissa, jos minä vaan varmaan tietäisin, ett'ei kukaan muu kuin minä ole tuottanut sinulle noita harmaita hivuksia.
"Yhden elämän ohjan, yhden hyvän isänneuvon annoit sinä minulle kuitenkin, josta minä milt'ei olisin valmis kiittämään sinua. Sinä avasit minulle samalla kertaa sen huoneen oven, joka oli ollut minun äitini oma ja näkö-alan elämään, sanoen; 'mene, lurjus, niin pitkälle kuin tietä riittää!' Kiitoksia, isäni! Minä olen mennyt pitkälle, vieläpä pitemmälle kuin sinä. Minä olen mennyt Kuninkaankadun varrella olevasta huoneesta aina tähän Skinnarvik'issä olevaan hökkeliin asti. Niin pitkäksi ei sinun matkasi tule, sillä tie Kuningattaren kadulta, jonka varrella sinä nyt asut, helvettiin, johon sinä varmaankin joudut, on tuskin sekunnin matka, jos kaikki käy onnellisesti ja hyvin, kuten toivon.
"Kuules, kuinka tuolla akkunan pielessä jytäjää, ikäänkuin ei pohjatuuli luulisi tässä hökkelissä ketään asuvankaan! Tunge vaan vapaasti sisään: sinä et saa sakkoa särjetystä akkunanruudusta.
"Kun on viisaustieteen maisterina kahdenkymmenen kahden vuoden ikäisenä, se on paljon; mutta jos laakeriseppele tuottaa tuolle nuorelle oppineelle vapaat huoneet tässä kalliissa paäkaupungissa, se on paljoa enempi, se… Jalo isäpuoleni, sinä olet kumminkin yhdeltä vuodelta maksanut huoneen vuokran minun edestäni, vaikka asumukseni olikin velkavankila… Lukon ja salvan takana istuminen sekä käräjöiminen isäpuolensa kanssa vanhempaini huoneen avaimista, se on saatanan naurettavaa, kun asiata oikein aprikoitsee… Mutta entä jos minä olisin voittanut! Ehkä minulla silloin olisi ollut paljon menetettävää; mutta kaikeksi onneksi menetin minä riita-asiani, enkä enään voi menettääkään mitään tässä maailmassa. Järkeni ehkä? Eikö mitä, se on ikäänkuin olisi se jäätynyt kallooni, eikä tee mitään hullutuksia ja hyvähän sekin on. Ainoastansa niille ihmisille, joilla on runsaasti koivusia halkoja, on mahdollista menettää järkensä, sillä kuumuus ei ole koskaan terveellinen heikoille aivoille.