Rauhalan ja Ristolan torppien maat olivat vieretysten. Rauhala oli vähäisellä mäen törmällä likellä lahtea, jota outo olisi helposti voinut luulla lammeksi, sillä salmi, joka vei Kallaveden väljille vesille, peittyi tykkänään lehtipuitten suojaan. Saman lahden pohjukasta näkyi Ristolan torppa. Tyven ja ihana oli tämä lahdelma. Koivut, jotka suorina ja tuuheina kasvoivat rannoilla, kuvastuivat sen välkkyvässä vedessä; olipa aivan kuin samasta juuresta aina kaksi koivua olisi lähtenyt, toinen ylös, taivaan siintävää korkeutta kohden, ja toinen alas, järven syvyyteen pyrkien, missä toinen taivas kilvoitteli loistavassa kauneudessa korkeuden taivaan kanssa. Maa oli alankoa; ainoastaan Rauhalaa vastaisella rannalla kohosi jyrkkä, yksinäinen kallio, jonka kaljua kylkeä lahden kirkas vesi väsymättä suuteli. Kun mainitusta salmesta, joka oli pitkä ja kapea, soudettiin ulos Kallaveteen, nähtiin vasemmalla kädellä, noin kivenheitto matkaa salmen suusta, Koiviston uhkea talo, jonka alueesen sekä Rauhalan että Ristolan torpat kuuluivat. Laveat viljavainiot ympäröivät tätä taloa, joka muuten rakennuksiensakin puolesta todisti asujainten toimesta ja varallisuudesta.
Eräänä helteisenä kesäpäivänä oleskeli kaksi lasta, poika ja tyttö, Koiviston aaltoelevan ruispellon pientarella. Poika, joka näytti olevan vähän vanhempi toveriaan, loikueli selällään nurmikolla ja varjosi käsivarsillaan silmiään taivaan huikaisevalta valolta.
Tyttö istui hänestä vähän matkan päässä ja sitoi uskoa kiehkurata ruiskukista, joita hän kosolta oli kerännyt helmaansa. Hetken olivat he näin äänettöminä olleet, kun seuraava kiista syntyi heidän välillään:
— Kuule Niilo!
— Hoi?
— Sinä olet laiskin poika tässä maailmassa.
— Niinkö luulet, Katri?
— Siitä olen varma.
— Vai niin, — vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin mukavasti tässä oikoelen enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon kiehkuraasi?
— Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti kukkia.