— Usko minua, Antti, ruumiisi parhaiten virkistät joka seitsemäntenä lepopäivänä ja mitä sieluusi tulee, niin ell'ei se virkisty juuri samana päivänä, turhaan sitä taas markkinoillakin koetat elähyttää.
Matti jo kiivastui.
— Totinen ja jäykkä olet, kuin vastarannan kiiski — et tunne etkä salli mitään viatointa huvitusta. Mutta älä luulekaan, että asia siitä paranee, sillä kun kerran olen Matille luvannut mennä, niin menen myös. Se on kerrassa sanottu.
Elsa ei mitään virkannut, mutta hänen mielensä oli käynyt alakuloiseksi. Antti astui kiivailla askeleilla metsäpolkua ja taittoi visan, jolla vuoron sinkoili pieniä kiviä, vuoron ilmaa pieksi. Tyyneenä ja hiljaisena kävi Elsa hänen jälessään. Jopa joutuivat he sen mökin edustalle, jossa Elsan vanhemmat asuivat.
Antti seisahtui.
— Jää hyvästi, Antti! — sanoi Elsa ystävällisesti, antaen sulholleen kättä.
Antinkin sydän jo heltyi.
— Kuule Elsani, — puhui hän, hellästi neitosen kättä puristaen, sinä olet välistä liian jyrkkämielinen, niin lempeä ja ymmärtäväinen, kuin muutoin oletkin. Onhan varsin tavallista nykyaikaan, että nuori kansa kulkee markkinoilla, — noin vaan huvin vuoksi. Mitä pahaa siinä sitten on, jos minäkin sinne joskus menen?
— Ei mitään Antti, kun sieltä vain palajat yhtä puhtaana ja vilpittömänä, kuin sinne menetkin.
— Ha ha ha! Jo tottakin näet aaveita.