"Kuinka se voi olla mahdollista! Oi, tuota juuri aavistin heti, kuin sinut eilen näin." Syvä suru soi Katrin äänessä, hänen tätä lausuessaan, ja ohuilla, laihoilla käsillään hän hiljaa hiveli sisarensa vaaleita hiuksia. "Kuinka voi se olla mahdollista! Yrjö on kuitenkin niin hyvä."
"Mutta hän vaatii minua rakastamaan itseään, hän vartioitsee minua," kuului puoleksi kuiskaama vastaus. "Enkä minä voi sitä kärsiä. Hän on tyytymätöin minuun, ja minä tiedän, että hän tavallansa on oikeassa, mutta sitä en kuitenkaan voi auttaa. Voi, kaikkian ennen haluaisin kuolla!"
"Anna, Anna, mitä tämä merkitsee! Enhän sinua enää tunnekaan!" Näistä sanoista soi sureva helleys, mutta samalla myöskin ankara nuhde. Anna nosti äkkiä päänsä sisarensa polvilta.
"Vai niin!" sanoi hän ja veti kahden käden hiukset ylös otsaltaan. "Vai käy se nyt teidän ihmeeksenne, kun olette minut tänlaiseksi saaneet! Nyt, kun se on liian myöhäistä ja onnettomuus jo on käsissä!"
"Anna, ota vaari sanoistasi! Sinä et tiedä mitä puhut."
"Hyvin sen tiedän!" Sama omituinen alakuloisuus, joka Yrjö Heikkisen puolisoa viime aikoina oli vaivannut, ilmautui nytkin hänen katsannossaan. "Olin vielä liian nuori, tuskin muuta kuin lapsi, enkä ollut kuin muutaman kerran miestäni nähnyt. En sitä voinut uneksiakaan, että hän minulle olisi rakkaampi kuin ken tahansa joku muu. Silloin minulle eräänä päivänä julistettiin, että hän oli minua vaimokseen pyytänyt, ja että vanhemmat olivat hänelle antaneet lupauksensa. Kielto kuoli huulilleni, kun isä jyrkästi ilmoitti tahtonsa, ja kun sitten hädissäni otin turvani sinuun, Katri, et sinä herjennyt päivä päivältä minulle selvittämästä, kuinka muka velvollisuuteni oli isää totella, ettei minulle koskaan olisi tarjona senlaista onnea, ja muuta semmoista, siksi kuin pääni kävi ymmälle ja minä viimein suostuin siihen, jota en auttaa voinut. Nyt kuitenkin, nyt sen tiedän, ettei minun olisi pitänyt sitä tehdä, ei, vaikka siihen paikkaan olisin nääntynyt!" Hän oli noussut ylös tätä lausuessaan ja seisoi nyt eteensä tuijottaen, kasvot kalveina ja huulet yhteen puristettuina.
"Sinä teet syntiä, kun tuonlaisia puhut," sanoi Katri. "Sinusta on pidetty hyvä huoli. Sinulla on mainio toimeentulo, hyvä mies ja terve, kaunis lapsi."
"Ja, —" nuori vaimo tuli mahdollisimman lähelle sisartaan, kumartui alas, nojasi käsillä toisen olkapäihin ja likeni huulineen hänen korvaansa. "Ja ääretön, kalvaava ikävyys sydämessä toista muistellessa," kuiskasi hän harvaan ja painavasti, ja kun hän sen sanottuaan kätki kasvonsa käsiin, vavahteli hänen ruumiinsa kovista nyyhkäyksistä.
Katri huolestuneena ja hämmästyksissään, koki häntä rauhoittaa, mutta Anna pudisteli eväten päätään. Hän laski kädet alas kasvoiltaan ja kyyneltynein poskin alkoi hän uudelleen: "Oi, Katri, Katri, kuinka taisit sinä houkutella minua Heikkistä ottamaan kun kuitenkin tiesit —"
"Vaiti," — tautinen ojensi laihan kätensä puhujaa kohden, "vaiti Anna, ei sanaakaan enään. Sinä tiedät, kuinka sydämestäni toivon ja tarkoitan sinun onneasi, kuinka olisin valmis milloin tahansa uhraamaan tämän hurjan elämäni, jos sillä voisin sinua auttaa, ja kuitenkin vielä tänäkin päivänä puhuisin juuri samoin kuin silloinkin." — Ja kun nuori vaimo nyt silmät levällään kummastellen häneen katsoi, jatkoi hän: "Sinä olit nuori emmekä kukaan olisi kiirehtineet sinun naimistasi, ellet olisi alkanut Ojalan Tommin kanssa noita onnettomia rakkauden asioita, joista kaikella muotoa oli loppu saatava."