"Olenko minä mikään narri?" huusi Tommi kiivaasti ja koki uudestaan vetää tuon solakan olennon luokseen. "Luuletko, että annan sinun taaskin pitää minua pilkkanasi niinkuin tässä joitakuita vuosia sitten?"
Mutta Anna väistyi hänestä ja seisoi kirkkaassa kuuvalossa suorana hänen edessään. "Pilkkanasi!" lausui hän närkästyen. "Tommi, sinun tulisi minua sääliä eikä tuonlaisilla syytöksillä minua suotta kiusata. Pilkka oli minusta niin kaukana, että sydämeni oli lähes haljeta surusta."
"Ja kuitenkin," — Tommi loi synkän katseen häneen, mutta ei yrittänytkään enää häntä lähestyä, — "kuitenkin unhotit uskollisuuden-lupauksen, jonka minulle annoit ja otit, niin pian kuin olin poissa, ensimmäisen rikkaan miehen, kuin tarjoksi tuli."
Anna painoi kädellään rintaansa ja kasvoissaan kuvautui syvä sydämen suru. "Sitäpä juuri olen surrut yöt ja päivät," sanoi hän, "ja senkin tähden minun täytyi vielä kerran sinua kahdankesken puhutella, vaikka sinä hyvin tiedät, Tommi, etten voinut toisin tehdä. Olenhan sinulle tämän kaiken kirjoittanut?"
Tommi kohotti olkapäitään. "Paperille voi mitä tahansa panna."
"Olimme tosin silloin vielä melkein lapsia," pitkitti Anna, "mutta kuitenkin olisi meidän pitänyt tietää yhdistymisemme mahdottomaksi, koska vanhempamme eivät siihen koskaan olisi suostumustaan antaneet."
"Minun vanhempani siihen kyllä olisivat suostuneet. Äitini ei minulta mitään kiellä ja hän taas saa isän taipumaan, mihin vaan tahtoo."
"Mutta minun vanhempani, Tommi! Tunnethan minut ja tiedät —"
"Tiedän," keskeytti häntä Tommi katkerasti, "että hän vainoo minua, vainoo ja vihaa koko meidän perhettä aina siitä, kuin olemme kylään tulleet."
"Ei se mihinkään hyödytä, että me niistä asioista vielä puhumme," vastasi Anna surullisesti. "Me lapset emme sitä voi auttaa. Me voimme vaan kerran vielä antaa toisillemme kättä kaikessa sovussa, Tommi, ja luvata ilman vihatta muistaa toisiamme."