Seurasi pitkällinen vaitiolon aika, — pitkällinen ja tukala, mutta viimeinkin lausui Katri: "Isä, minä olen näinä päivinä usein ajatellut pastorimme erään sunnuntai-saarnan esipuhetta, jossa hän meitä kehoitti olemaan avuliaita vastustelijallemme matkalla. Minusta on, kuin ymmärtäisin vasta nyt oikein hänen silloisen saarnansa."
Peltola nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin laattialla. Hänen kasvoissaan ilmautui vähäisen sitä levottomuutta, joka häntä sisällisesti vaivasi, ja jota hän kaikin tavoin koki peittää.
"Monasti täytyy minun epäillä," pitkitti hänen tyttärensä, "josko kuitenkaan on niin hyvä; liian jäykästi pitää omaa puoltaan, vaikka luulee oikeassakin olevansa. Saattaisihan ihminen erehtyäkin."
Peltola kääntyi äkkiä häneen. "Noin et sinä ole ennen puhunut," lausui hän.
Katri painoi laihat kätensä ristiin ja katsoi kirkkailla silmillä kiivastuneesen mieheen. "En olekkaan," vastasi hän, "mutta minä en myöskään ole koskaan sitä niin paljon ajatellut kuin näinä aikoina, jolloin olen tullut huomaamaan, kuinka odottamatta Jumalan tuomio voi kohdata syyllistä ja syytöintä, ja kummallista on, kuinka nyt voin muistella Ojalan perhettä, tuntematta vähääkään katkeruutta."
"Vai niin, — juuri nyt, kun he kokevat yllyttää kaikkia ihmisiä meitä vastaan ja uskottelevat heitä, että me muka olisimme syypäät kaikkeen heidän onnettomuuteensa."
"Senkin voin heille anteeksi antaa, isä, kun ajattelen sitä kamalata onnettomuutta, joka heitä on kohdannut."
Peltolan kielellä pyöri vastaus, jolla hän luultavasti olisi tahtonut Katria muistuttaa heidän omasta onnettomuudestaan, kun samassa kärryjen rätinä kuului maantieltä ja hän, keskeyttäen puheensa, riensi ikkunaan. Vilkaistuaan ulos, kävivät hänen kasvonsa kalveiksi ja polvensa raukenivat niin, että hän hervottomasti putosi penkille istumaan.
"Siinä äiti jo palautuu," lausui hän hiljaa ja Katrinkin kasvoissa kuvautui kova mielenliikutus.
Äiti oli käynyt kaupungissa, saadakseen Annaa tavata. Kummallista oli, ettei Peltolaa kukaan saanut taivutetuksi menemään Annaa tervehtämään. Hän näytti niin kovin kamoksuvan vankilan muuria, juurikuin pelkäisi hän niistä itseensä tarttuvan jonkun häpeäpilkun, jonka jokainen voisi lukea hänen otsallaan ja jota tuskin mikään voisi siitä pyyhkiä.