"Pää sinä kultani rakas luonto, Sinulle on annettu suloinen muoto, Ole sinä aina iloinen, Elä sinä kiukussa kiroile.
Sinusta en koskaan eritä taida Muut likat ei mielestän mitä maita, Sä olet se kaikista ainova Jolle nuoren luontoni lahjoitan.
Nyt minä lasken käteni kaulaan, Sillä minä näin suloisesti laulan, Kun en voi muuten selittää, Kuin perääsi on niin ikävä."
— Mitä se "pää" siinä ensimmäisen värssyn alussa merentieraa? kysyi eräs kuuntelijoista.
— Tiettinethän tuon — lausui toinen — se tarkoittaa, että koko laulu on päätön.
— Mutta minun tyhmän järkeni mukaan on "pää" aina pässin esipuhe — lausui kolmas — ja sentähden se merkinneekin, että laulun tekijä on oikein aika "pässin pää".
Sille sukkeluudelle miehet nauraa hohottivat ja naiset tirskuivat; mutta ne viimemainituista, jotka olivat vanttuissa, tohvelipalttoissa ja silkkihuivissa, ne vaan hiljaa myhäelivät ja peittivät huuliaan sileästi kokoonkierretyllä niistinliinallaan.
Kummaa oli Antista, että naiset niin halukkaasti noita lauluja ostivat. Minä en ainakaan semmoiseen rahaani pane — mietti hän pätevästi ja kävi kojuja katselemaan, joita pitkä rivi oli pystytetty torin varteen. Eräältä kultasepältä osti hän korvarenkaat Elsalle tulijaisiksi ja erään Tampereen eukon kojusta simsetin ja kaulahuivin — sulhaspuvukseen muka — kääri ne kokoon ja pisti taskuunsa. Samassa älysi hän kadun toisella puolella valmiita vaatteita osaksi levällään pitkillä pöydillä, osaksi ripustettuina pitkin lankun seinää.
Antti meni sinne.
— Hoi mies — huusi juutalainen hänelle vastaan — tule ostamah, se helppo hinda, hyve tavara, näin kaunis jakka, kolmell' kymmenell' markall', et paremba mistääh sah. —