"Sen hyvin tiedän," vastasi Anna. "Äidin lempeät kasvot vaikuttivat aina rauhoittavaisesti minuun, ja hänen koskentansa teki minulle niin hyvää."
"Ja kuitenkin," — sisaren älykkäät silmät kiintyivät melkein tuskallisesti tutkivalla katseella Annaan, — "kuinka olisi äiti tullut toimeen, kuinka olisi hän yksinään voinut siinä kestää, ell'ei Yrjön vahvat käsivarret ja väsymättömät voimat olisi yöt ja päivät olleet hänelle uskollisena apuna!"
Anna ei mitään vastannut. Hän loi vaan silmänsä maahan ja huulien ympärillä hytkähteli ikäänkuin pidätetty suru, jonkatähden Katri kiiruhti jatkamaan: "Ja kun vihdoinkin taudin valta oli murrettu, kun äiti ei enää voinut olla kotoa poissa, silloin täytyi sinun tyytyä siihenkin, että minä raukka edes olin täällä sun rattonasi ja autoin sinua saamaan loppua niistä äärettömän pitkistä hetkistä, joina sun vielä sen jälkeen täytyi avuttomana virua vuoteella. Jumala tosin tietää, kuinka katkeralle se minusta tuntui, kun en koko tänä kovana aikana ole voinut enempää tehdä."
"Sinä armas, uskollinen sydän!" Anna sulki Katrin käden omiinsa ja katsoi häneen kiitollisesti hymyellen. "Niinkuin et sinä muka tietäisi, mistä arvosta sinun läsnä-olosi ja puhuttelusi minulle ovat! Ja niinkuin et tietäisi olevasi meidän kaikkein turva ja neuvonantaja. Tule, auta minua nytkin. Tule hyvin lähelle, sillä minun täytyy sinulta jotakin kysyä, ja pelkään sitä tehdessäni omaa ääntäni."
Katri vieritti tuolinsa niin likelle sisarensa tuolia kuin hän vaan suinkin voi ja kallisti päätään kysyvällä katseella silmissään alas häntä kohden. "Katri," alkoi Anna taas, "sittenkuin olen paranemaan ruvennut, tulee Yrjö aina harvemmin luokseni ja viimeisinä aikoina hän tuskin ollenkaan on täällä käynyt."
"Mutta tiedäthän, lapseni, ett'ei hän tänään ole kotona, että hän jo eilen läksi Suorsakylään, vanhempia tervehtimään ja viemään heille tarkkoja tietoja sinun terveydestäsi, niinkuin hän oli äidille luvannut."
"Sen tiedän, Katri, ja tiedän myöskin, että hän minä hetkenä hyvänsä saattaa tulla kotia, että hän silloin tuo minulle terveisiä isältä ja äidiltä, kysyy hyvin kohteliaasti, kuinka terveyteni laita on ja lähtee taas heti sanomatta mulle ainoatakaan sydämellistä sanaa."
"Halajatko sitten häneltä semmoista, Anna?"
Anna loi katseensa maahan ja hänen pitkissä silmäripsissään heilui kirkas kyynel, joka vähitellen niistä erkani, ja vierähti alas hänen kalvealle poskelleen.
"Älä sitä oudoksu," jatkoi Katri, "jos Heikkinen täältä vetääntyy pois. Kenties luulee hän, senjälkeen mitä on tapahtunut, olevansa sinulle vastenmielinen, ja tekevänsä sinulle sillä mieliksi, kun päästää häntä näkemästä."