Kanootilla pitää Sisä-Suomessa matkustella. Kanoottimatkailija määrää vapaasti retkensä, pitämättä lukua tavallisista kulkuteistä, ja jos hän tahtoo poiketa maamatkalle, jätetään vene rannalle, jossa se palatessa on valmiina kantamaan häntä edelleen, taikka myöskin saattaa sen edeltä päin lähettää seuraavan matkan alkupäähän. Hän nauttii kaikkia jalkaisin matkustajan etuja eikä kuitenkaan ole kahlehdittu maahan.
Kanootilla! Mutta sehän on vaarallista, sitä paitsi vielä väsyttävää, epämukavaa j.n.e. Niin, vastaväitteitä tosiaankin on paljo suunnitellessa kanoottimatkaa. Ehkäpä sen tähden muutamat kuvaelmat kanoottielämästä voisivat haihduttaa tuota epäluuloa ja jonkun verran innostuttaa koettelemaan tätä vaarallista kulkua sekä olla ohjeena varustautuessa.
Kuvaukset, vähäksi osaksi ennen julaistuja Sporten nimisessä aikakauskirjassa ja Matkailijayhdistyksen 1888 vuoden vuosikirjassa, eivät ole saadut varsinaisilta urheiluretkiltä, joilla nopeus tai hyvät tulokset ovat tarkoituksena. Soutu on ollut ainoastaan kulun välittimenä, soutaja oikeana matkailijana, joka on malttanut rauhassa nauttia kaikkea, kuin on sattunut eteen, ja levätessään katsella seutuja, joissa on käynyt. Matkan huviin nähden ovat siis voimat olleet vähempi-arvoiset kuin avoin mieli ja kevyt sydän. Kanootti on tullut kulkuneuvoksi matkailijalle, yhtä hyvin naiselle kuin miehellekin.
Helsingissä joulukuussa 1890.
Tekijä.
MATKALLA.
Saimaalla.
I.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kuin läksimme Puumalan kirkkorannasta. Aamuhetket olivat kuluneet edellisenä päivänä tapahtuneen haaksirikon korjailemiseen. Matkamme oli alkanut huonosti. Hyvin varustettuina ja kanootit paraassa kunnossa olimme lähteneet Viipurista pyrkimään pitkin Saimaan kanavaa sisämaan suuriin järviin, ja kanavamatka oli melkein lopussa, kuin yhden veneistämme ilmoitettiin pahasti vuotavan. Ei ollut ajattelemistakaan saada sitä korjatuksi heti paikalla; sen tähden me mielihyvällä käytimme hyväksemme otollista tilaisuutta ja nousimme ylös päin menossa olevaan höyrylaivaan, joka juuri nousi siitä sulusta, johon olimme pysähtyneet, matkustaaksemme sillä Etelä-Saimaan suuren aukean seljän yli Puumalaan. Sinne olimme nyt saapuneet ja ystävälliseltä maakauppiaalta Konstantin Mutikaiselta saaneet kaikki välttämättömät korjaustarpeet. Uteliaan ja ihmettelevän lapsijoukon ympäröiminä oli meidän onnistunut tuketa kanootin pohjaan tullut reikä.
Pian oli suoritettu se vähäinen työ, jota Puumalan salmen hiljainen vastavirta tuotti, ja me luistimme pohjoista kohti lähimmille seljälle. Tyynenä välkkyi veden pinta edessämme. Silloin tällöin vienoinen tuulen henkäys hiukan väräytti kirkasta peiliä taikka peljästynyt raskaslentoinen kuikka nosti liikkeelle aaltoa. Päivä oli tullut keskikesän koko lämmössä; ainoastaan tuore vihreys ja ehkä myöskin keväinen luonnonlaatu saattoi aavistamaan, että vielä oltiin kesäkuun alussa. Me olimme kaikki kolme vähän ennen, kukin tahollansa, päättäneet pitkän lukukauden ja tunsimme nyt vapauden virtailevan suonissamme, vapauden tuosta uutterasta työstä ja talviolosta pääkaupungissa. Levottoman puuhailemisen olimme jättäneet sinne jälkeemme, nauttiaksemme nyt ihan täysin määrin yksin oloa ja vapaata elämää luonnossa.