Tultuaan kirkkomaalle muistui hänen mieleensä nopeasti mitä oli tapahtunut. Pappi oli kysynyt oliko hän tehnyt syntiä. Ei, ei ollut tehnyt. Näkikö hän unia? Näki! Unet ovat yhtä synnillisiä, sillä ne paljastavat sydämmemme pahuuden, ja Jumala katsoo sydämmeen. Hän tutkii ytimet ja munaskuut ja tuomitsee meidät kerran jokaisesta syntisestä ajatuksesta, ja unet ovat ajatuksia. — Usko minulle, poikani, sydämesi, sanoi Jesus. Mene Jesuksen luo, rukoile, rukoile, rukoile. Mitä viatonta, puhdasta ja suloista on, se on Jesus! Jesusta alusta loppuun, Jesus minun kaikkeni, minun elämäni, minun toivoni, minun autuuteni! Hillitkää himonne ja olkaa kestäväiset rukouksessa, sanoo Jesus! Mene Jesuksen nimeen äläkä silleen syntiä tee!

Hän tunsi sielunsa olevan kapinassa, mutta samalla murtuneen. Eikä hän sitä voinut auttaa, että se oli murtunut, sillä hän ei ollut koulussa vielä oppinut mitään tervettä järkeä — Jesuistista sofistikaa vastaan. Tosin hän silläkin vähäisellä sielutieteenopilla, minkä oli koulussa saanut, olisi voinut sitä väittää mielikuvituksen tuotteeksi, että unet olivat ajatuksia, mutta saman tekevä, ei Jumala katso sanoja! Logikansa sanoi hänelle, että oli jotakin luonnonvastaista tässä aikaisessa naishimossa. Ei hän voinut naida kuudentoistavuotiaana, kun ei kerran voinut elättää vaimoaan, mutta ei hän myöskään päässyt selville seuraavasta ajatuksessa kysyäkseen miksi hän ei voinut elättää vaimoaan kun kerran jo oli mieskuntoinen, sillä, jos hän sitä olisi tahtonut, olisi häntä vastassa kuitenkin ollut: yhteiskuntalaki, jonka yläluokka oli laatinut ja nyt suojeli pistimillä. Luontoa oli siis jollain tavalla loukattu kun mieskuntoisuus tuli nopeammin kuin kyky hankkia leipää. Se oli turmelusta! Hänen mielikuvituksensa oli turmeltunut, ja hän tahtoi puhdistaa sen kieltäytymyksellä, rukouksella ja taistelulla.

Kotiin palattuaan huomasi hän isän ja sisaruksien jo syövän illallista. Teodor häpesi heitä kuin olisi hän ollut saastainen. Isä kysyi kuten tavallisesti oliko Teodor jo saanut kuulla koska he pääsivät ripille. Sitä ei Teodor tiennyt. Hän ei syönyt mitään syyttäen pahoinvointia. Mutta tosisyynä oli se, ettei hän uskaltanut syödä iltasin. Sitten meni hän huoneeseensa lukemaan erästä Schartaun kirjottamaa teosta, jonka oli saanut papilta. Siinä puhuttiin järjen turhuudesta. Tässä, juuri siinä viimeisessä kohdassa missä luuli edes vähän selvyyttä saavansa, sammutettiin valo. Järki, jonka avulla hän joskus oli heikosti toivonut voivansa päästä pois pimeiltä vuorilta, sekin oli syntiä; vielä synnillisempää kuin mikään muun, sillä se nousi kapinaan Jumalaa vastaan, iski siihen mihin ei olisi saanut iskeä! Miksei "siihen" saisi kajota, sitä ei selitetty, mutta se oli kai siitä syystä, että jos "siihen" olisi kajottu niin samalla olisi petos tullut ilmi.

Hän ei enää kapinoinut vaan antautui! Ennen vuoteeseen menoaan luki hän Arndtista pari aamuääntä, koko synnintunnustuksen, Isämeidän ja Herransiunauksen. Hänen oli hirvittävästi nälkä, mutta hän tunsi siitä jonkinlaista vahingoniloa, aivankuin hänen vihollisensa olisi joutunut tappiolle.

Sitten nukkui hän. Yöllä heräsi hän. Hän oli nähnyt unta olleensa Norrbackalla syömässä hyvän illallisen ja juoneensa champagnea ja menneensä illallisen jälkeen yksityishuoneeseen jonkun tytön kanssa. Ja nyt herättyään muisti hän tarkkaan koko kauhean illan!

Hän hyppäsi ylös vuoteestaan, heitti raidit ja patjat lattialle ja laskeutui pelkälle jouhialustalle ottaen vaan ohuen villavaipan ylleen. Hän paleli ja oli nälissään, mutta perkele täytyi kuolettaa. Hän rukoili vielä kerran Isämeidän höystäen siihen vähän omaansakin. Aivot alkoivat sitten vähitellen pimetä, ankarat piirteet kasvoissa herposivat, suu hymyili, ja kevyitä, iloisia olennoita, pientä puheenrupatusta, naurua ja valssinsäveleitä kaikui hänen korvaansa, hohtavia laseja, avoimia, elämänraikkaita kasvoja ja vapaita katseita tuli hänen silmäänsä; oviverho nousee; punaisten silkkiverhojen raosta näkyy pieni pää, suu hymyilee ja silmät elävät, kaula on paljas aina rintojen kaartoon asti, olkapäät pyöreät kuin pehmeän käden muovailemat; vaatteet putoavat alas hänen nähtensä ja nainen on hänen sylissään. Kun hän heräsi, löi kello kolme. Hän oli taas hävinnyt. Nyt repi hän jouhialustankin pois vuoteesta; polvistui uuninkivien viereen ja rukoili omin sanoin palavasti Jumalaa pelastamaan häntä, sillä nyt tunsi hän olevansa taistelussa itse perkeleen kanssa. Hän laskeutui maata pelkille vuoteen pohjalaudoille, ja omituinen nautinto oli hänestä tuntea kuinka vyöt viilsivät käsivarsiin ja nilkkoihin.

Ja aamulla heräsi hän täyteen kuumeeseen.

* * * * *

Kuusi viikkoa oli hän vuoteessa. Jalkeille päästyään tunsi hän itsensä terveemmäksi kuin ennen. Lepo, hyvä ravinto, lääkkeet olivat vahvistaneet hänen voimiaan, ja siitä syystä tuli taistelu kahta kiivaammaksi jälestäpäin. Mutta hän taisteli. Keväällä pääsi hän ripille. Se järisyttävä näytelmä, jolloin yläluokka otti valan alaluokalta Kristuksen ruumiin ja veren kautta, ettei jälkimäinen sekaantuisi koskaan edellisen asioihin, vaikutti häneen kauvat aikoja. Se häpeämätön petos, joka näyteltiin Högstedtin Piccardon-viineillä à 65 äyriä kannu, ja Lettströmin maissinäkyleivillä à 1 kruunu naul., ja jota pappi jakoi yli 1800 vuotta sitten teilatun kansanvillitsijän Jesus Nazarenuksen lihana ja verenä, se ei pannut häntä tarkemmin asiaa ajattelemaan, sillä siihen aikaan ei ajateltu, saatiin vaan "tunnelmia."

Vuotta jälkeenpäin suoritti hän ylioppilastutkinnon. Ylioppilaslakki tuotti hänelle suurta iloa, sillä vaistomaisesti tunsi hän siinä saaneensa pääsykirjan yläluokkaan. Jotakin kuvitteli hän ja toverinsakin tietävänsä, ja opettajat selittivät heidät kypsiksi tietoon. Mutta tunsivatko kaikki nämä ylpeät nuorukaiset edes sen palturin josta niin kerskasivat! Jos olisi kuultu kuinka he ylioppilasillallisilla kerskasivat ei tietävänsä viittä prosenttiakaan niistä oppikirjoista joista heille oli todistus annettu, ja kuinka he vakuuttivat pitävänsä kerrassaan ihmeenä sitä että olivat ylioppilastutkinnosta suoriutuneet, niin olisi sivullisen ollut vaikea uskoa heitä. Ja jos samoilla illallisilla olisi kuultu kuinka muutamat nuoremmat opettajat, nyt, kun raja-aita oli poistettu eikä enää tarvinnut teeskennellä, avonaisesti, puoleksi juopuneina viittilöiden vannoivat, ettei koko opistossa ollut ainoatakaan opettajaa, joka olisi kunnolla voinut suoriutua ylioppilastutkinnossa, niin olisi selvä mies uskonut, että ylioppilastutkinto oli vaan nuora, jota mieltä myöten voitiin jännittää yläluokan ja alaluokan välillä, ja silloin tuntui koko ihme kuulumattomalta petokselta. Olipa muuan opettaja joka yhteismaljasta maistellessa väitti, että olisi järjetöntä uskotella itselleen ihmisaivojen voivan samaan aikaan pitää muistissaan ne kolmetuhatta vuosilukua mitkä olivat historiassa, maailman viisituhatta kaupunginnimeä, kuusisataa kasvia ja seitsemänsataa eläintä, luut ihmisen ruumiissa, maan kivilajit, jumaluusopilliset rodut maailmassa, tuhat ranskankielen lauselmaa, tuhat englantilaista, tuhat saksalaista, tuhat latinalaista, tuhat kreikkalaista, puolimiljonaa sääntöä ja poikkeusta, viisisataa matematista, fysikalista, geometristä ja kemiallista määritelmää. Hän otti todistaakseen, että sellaiset aivot olisivat yhtäsuuret kuin Upsalan tähtitornin kupu. Humboldt ei lopulta enää muistanut kertomataulua eikä tähtitieteen professori Lundissa jakaa kahta kuusinumeroista kokonaista lukua. He luulivat osaavansa kuutta kieltä, eivätkä he edes osanneet omankaan kielensä kahdestakymmenestätuhannesta sanasta muuta kuin korkeintaan viisituhatta. Ja sitten puhui hän siitä kuinka oli huomannut poikien petkuttavan. Niin, hän tunsi kyllä kaikki temput! Kyllä hän oli nähnyt kuinka pojat olivat kirjottaneet vuosilukuja kynsiinsä, kuinka heillä oli kirjat kannen alla ja kuinka he kuiskasivat! — Mutta, — niin lopetti hän. — mitä pirua sille tekee? Jollei vähän silmiään ummistaisi, niin ei koskaan tulisi ylioppilaita.