Eräänä päivänä pyysi siveysjumaluusopin professori, itse nainut mutta ankara mies, saada puhutella häntä yksityisesti. Professori kysyi niin hienotunteisesti kuin mahdollista oliko hänellä jotakin sydämellään, tunnustaisi sen vaan. Ei, hänellä ei ollut surunaan syntiä, mutta hän oli onneton. Professori kehotti häntä valvomaan, rukoilemaan ja olemaan vahvan.
Veljeltään sai hän pitkän kirjeen, jossa veli pyytää häntä unohtamaan koko tuon pikkutapauksen jonka hän sattui näkemään. Ei tyttöjä pidä ottaa vakavalta kannalta! Maksaa ja mennä! siinä hänen filosofiansa, ja sillä tuli hän toimeen mainiosti. Leikkiä piti vielä niinkauvan kuin oli nuori, vakavat hetket kyllä vielä kerkiäisivät. Avioliitto oli yhteiskunnallinen laitos suvun jatkamista varten, ei sen enempää. Kun vakaannutaan niin naidaan j.n.e.
Tähän vastasi Teodor pitkässä, kristillisen hengen täyttämässä kirjeessä, johon ei tullut vastausta.
* * * * *
Kun Teodor oli suorittanut erotutkintonsa keväällä, täytyi hänen lähteä kesäksi Sköfdeen ottamaan kylmän veden kylpyjä. Syksyllä palasi hän Upsalaan. Mutta ne uudet voimat joita hän kylpylaitoksessa oli hankkinut, olivat luonnollisesti vaan uutta polttoainetta tuleen.
Hän tuli yhä huonommaksi ja huonommaksi. Hänen hiuksensa olivat niin harvenneet että päälaki kuulsi läpitse. Hänen askeleensa olivat laahustavat, ja kun toverit näkivät hänet kadulla, värisytti heitä kuin olisivat nähneet hyvin paheisiin vajonneen ihmisen. Hän alkoi itsekin huomata sen ja tuli araksi. Lähti ulos enää vaan iltasin. Ei uskaltanut nukkua vuoteessa öisin. Rauta, jota hän oli ottanut liiaksi, oli turmellut hänen ruuansulatuksensa. Seuraavana kesänä lähetettiin hän Karlsbadiin.
Seuraavana syksynä alkoi huhu kulkea Upsalassa, ilkeä huhu, joka ruhkaantui kuin pilvi taivaanrannalle. Tuntui siltä kuin olisi jätetty auki jokin likaviemärinluukku, ja kauhea haju äkkiä tullut muistuttamaan, että kaupunki, ihana sivistysluoma, lepäsi mädäntyneellä perustalla, joka milloin tahansa saattoi särkeä putket ja myrkyttää koko yhteiskunnan. Kuiskailtiin että Teodor Vennerström jonakin hulluudenkohtauksen aikana oli ahdistanut kodissaan erästä miestoveriaan ja tehnyt tälle häpeällisiä ehdotuksia. Sillä kertaa oli kuiskailtu totta.
Isä tuli Upsalaan ja neuvotteli jumaluusopillisen tiedekunnan dekanuksen kanssa. Tautioppien professori kutsuttiin neuvotteluun. Mitä piti tehdä? Lääkäri vaikeni. Lopulta kysyttiin hänen mielipidettään. — mutta, hyvät herrat, tehän tiedätte niinkuin minäkin, että on vaan yksi keino.
— Ja mikä se on? — kysyi jumaluusoppinut.
— Pitääkö teidän kysyä sitä millä luontoa parannetaan, — sanoi lääkäri.