Hauskaa tosiaankin saada rahojensa edestä haistella viinahista ajuria ja istua kuin korkkiruuvi voidakseen kysyä Eliniltä paleliko hän. Joskus sattui niinkin, että "veljet" tulivat hakemaan sisaria Alhambralta, ja aina heidän hajuaistinsa ohjasi heidät tarjoilupuolelle, ja pitkä Carl pyysi aina lankomiestä "pellittämään" vähän hänen puolestaan, sillä ei hän tullut sinne oikeastaan tullakseen pöytään kutsutuksi. Ja hyvin saattoi sekin muuten tapahtua, että Erik kutsui langon vähän sivuun ja "nykäsi" viitosen, hopeaisen tai pahimmassa tapauksessa viisikymmentä äyriä.
Kun ei sulhanen koskaan saanut olla kahdenkesken morsiamen kanssa, ei hän päässyt ensinkään tuntemaan tyttöä. Hän tiesi vaan rakastavansa, ja se sai riittää. Mutta hän odotti paljo avioliitosta jolloin hän kokonaan saisi omistaa rakastettunsa.
Ja kun hänellä oli sunnuntaina kuulutustodistus taskussaan, söi hän viimeistä nuorenmiehenpäivällistään Skomakarkällarissa valoisin, iloisin mielin, ajatellen nuorta vaimoa ja yksinolemista hänen kanssaan; saada istua samassa sohvassa ja puhua hänelle ilman irvisteleviä veljiä tai ilkeitä sisaria. Ja kun hän pikku laivalla kulki Skeppsbrolta Nybrolle, paistoi tammikuun aurinko niin punaisena ja muodosti loistavan tien jääsohjoiseen veteen veneen jälkeen, ja Djurgårdenin vihreät kuuset kulkivat silmissä ohitse kuin kunniavahdit selvästi kuvastuen sinipunervaa iltataivasta vasten, eikä koskaan ollut hän huomannut sellaista valoa ilmassa eikä maassa. Ja kun hän tuli kotiin vinttikamariinsa ja riisui arkivaatteet pukeakseen ylleen hännystakin ja valkean huivin, niin pani hän pois kaiken ikävän, kaiken pahan, koko nuorenmiehen vastenmielisen ja epäsäännöllisen elämän, ostettuine naissuosioineen. Eikä tulevaisuudessa yhtään varjoa näkynyt. Hän kokosi viimeiset pikkuesineet vanhojen vaatteitten joukkoon matkalaukkuun, mikä piti vietämän hänen uuteen kotiinsa, jossa hän nukkuisi tämän yön. Vanhan leposohvan jätti hän hyvästi kuin jonkin erikoisen olennon, ja hän näki vielä jälkiä sen päällisessä viimeisen tytön nappikengistä. Asuntoakalle sanoi hän hyvästit ilman sen suurempaa kaipausta omasta puolestaan, mutta sitä suuremmaksi suruksi akalle. Vaimoparka itki ja toivotti onnea ja Jumalan siunausta hänelle ja hänen uudelle kodilleen.
Illalla olivat häät vanhempien luona. Kun hän vihdoin, saatuaan kuulla koko kuurollisen hävyttömyyksiä langoiltaan, jotka nyt löivät häntä selkään ja kutsuivat Ravaillaciksi, sittenkun äitimuori, joka kohteli häntä kuin ryöväriä, oli runsaasti vetistellyt ja hiljaa kehottanut häntä olemaan hyvä rakastetulle tyttärelleen, vihdoin kietoi kätensä vaimonsa vyötäisille ja vei hänet vaunuihin, tahtoivat muutamat veljet seurata mukana kotiin, mutta hän veti vaunujen oven kiinni niin että ruudut helisivät ja toivotti pojat helvettiin.
Niin he siis vihdoinkin olivat kahden. Mutta nyt, nähdessään miehensä melkein voitonriemuisena, alkoi vaimo häntä pelätä. Sellaisena ei hän ollut miestään ennen nähnyt. — Oliko se ihmeellistä? — kysyi mies. Mutta vaimo itki eikä tahtonut ottaa vastaan miehen hyväilyjä. Mies närkästyi ja hyvin surkeina sitten tultiin uuteen kotiin, jossa palvelustyttö, joka oli ajanut kuskilaudalla, huomasi unohtaneensa tulitikut.
Seuraavana aamuna oli miehellä opetustunti kello seitsemän. Heidän täytyi elää ymmärtäväisesti sillä hänen palkkansa oli pieni, ja hän tahtoi heti korvata sen mitä oli menettänyt kihlausaikana. Kello yhdeksän tuli hän kotiin suurukselle. Senjälkeen meni hän soittoharjotuksiin. Päivällisen jälkeen täytyi hänen levähtää hiukan, sillä opetustunnit alkoivat taas kello neljältä. Mutta rouvan mielestä oli karkeata se, että mies otti päivällisunet. Hän istui yksin kotona odottamassa, ja kun mies vihdoin tuli kotiin, pani hän maata. Mutta miehen täytyi, muuten ei hän olisi jaksanut kello neljältä. Hänen täytyi. Kello neljä tuli oppilas. Ja sitten hyvästi vähäksi aikaa, pikku ystävä!
— Mutta kyllä sinä sentään voisit lähettää oppilaan kotiin tänään!
— Mahdotonta, täytyi olla ankara itselleen. — Ja kun oppilas tuli, kuuli rouva ulkoa kuinka mies löi tahtia jalallaan lattiaan ja kuinka kauhea viulu vinkui ijäisesti samaa c d e f g a h.
Mutta sitten soi äkkiä ovikello ja sisään syöksyi veljeä kolme, ja kaikki neljä sisarta. Ja sitten naurua ja riehkinää. Ja pitkä Carl meni heti kaapille ja asetti esille punschilasit ja sanoi jotakin törkeätä, ja sisaret kurkistivat sisarensa silmänalusia, oliko hän hyvinkin sininen. Ja rouvan täytyi mennä kaapille hänenkin ja ottaa osa talousrahoista ja lähettää Lina viinikauppaan.
Adolf, joka oli kuullut metelin, avasi oven ja nyökkäsi ystävällisesti langoille ja kälyille. Hän oli sydämmestään iloinen siitä, että vaimo sai jotakin ajankulua; iloinen hän todella oli, mutta hänellä ei ollut aikaa tulla heidän joukkoonsa.