— No, vanha Blommi, — alkoi kirjakauppias jo varmaankin sadannen kerran, — etkö jo mene naimisiin?
— Piru menköön naimisiin; eikö tässä ole kylliksi muutenkin huolta! Ja mikset mene itse naimisiin? — purasi maisteri.
— Oh, minullahan on vanha Stafvani, minulla, — vastasi kirjakauppias, joka oli kaavaan valanut joukon vastauksia joukkoon kysymyksiä.
— Minä olen ollut onnellisissa naimisissa, minä, — sanoi puolalainen.
— Mutta minun vaimoni on nyt kuollut, hush!
— Tosiaankin, — sanoi maisteri — mutta kuinkas herra sitten on leskimies?
Puolalainen ei ymmärtänyt käännettä, muuta kuin nyökkäsi vaan päällään myönnytyksen merkiksi. Maisterin mielestä he tuntuivat väsyttäviltä. Keskustelu liikkui aina samaan suuntaan, samoista asioista; ja hän tiesi heidän vastauksensa ulkoa.
Kun hän lähti hakemaan sigarria päällystakkinsa taskusta etehisestä, juoksi kirjakauppias romunurkkaan ja otti maisterin paketin. Kun ei se ollut sen tarkemmin sulettu, sai hän sen pian auki ja avasi kääröstä hyvän amerikalaisen yöpaidan, jonka hän huolellisesti levitti maisterin tuolin selkämykselle.
— Hush! — sanoi puolalainen ja irvisti kuin jotakin rumaa nähdessään.
Kellarimestari, joka piti hyvästä pilasta, kyykistyi tarjoilupöydän alle ja nauroi ääneensä, tarjoilija jäi saliin, ja pian pisti muuan keittäjätär päänsä ulos luukusta.
Kun maisteri palasi huoneeseen ja sai nähdä koiruuden, kalpeni hän raivosta, ja kohta epäili hän kirjakauppiasta, mutta kun hän näki Gustafin eräässä nurkassa nauravan, juolahti hänen mieleensä entinen ajatus: hän kostaa minulle! Ja sanaakaan sanomatta tempasi hän paidan, heitti rahat pöydälle ja meni!