Niin kävikin! Vuotta senjälkeen oli mies valtionrevisori. Hän oli matkoilla kaksi kuukautta. Nyt tunsi paroonitar rakastavansa miestään, hän tunsi sen siitä, että pelkäsi kadottavansa hänet.
Miehen palattua oli vaimo kuin tulenliekki, mutta miehen pää oli täynnä matkalla tehtyjä huomioita. Mies näki kyllä, että eronhetki oli läsnä, mutta hän tahtoi lykätä sen tuonnemmaksi, estää sitä jos suinkin mahdollista. Sitten alkoi mies kertoa vaimolleen suurissa, elävissä kuvissa, kuinka oli järjestetty se jättiläiskoneisto, jota valtioksi kutsutaan; koetti selittää pyörien kulun, kehityksen moninaisuuden, sen pidättäjät ja ha'at, huonot heilurit ja epävarmat ilmareijät. Vaimo seurasi mukana vähän aikaa, mutta sitten hän väsyi. Tuntiessaan huonommuutensa, antautui hän kokonaan lapsenkasvatukseen; hän tahtoi oikeana malliäitinä osottaa, että hänkin johonkin kelpasi. Mutta mies ei pitänyt sitä arvossa, Hän oli nainut hyvän toverin, mutta nyt hänellä oli vaan hyvä lapsenhoitaja. Kuka saattoi sitä auttaa, kuka saattoi kaikki edeltäpäin nähdä?
Talo oli nyt täynnä valtiopäivämiehiä ja revisoreja, ja herrat puhuivat politikaa päivällispöydässä. Rouvan työ rajottui siihen, että piti silmällä tarjoilun hoitoa. Parooni oli aina siksi hienotunteinen, että asetti yhden nuoren kirjurin emännän kummallekin puolelle puhumaan teatterista ja soitosta, mutta paroonitar vastasi aina lastenkasvatuksella. Jälkiruokaa syötäessä ei koskaan unohdettu juoda emännän maljaa, ja sitten päätäpahkaa lentää herran huoneeseen, tupakoiden puhumaan politikasta. Paroonitar meni silloin lastenkamariin ja tunsi katkeruudella että mies oli nyt niin paljo edellä, ettei hän enää koskaan miestään saavuttaisi. Mies työskenteli paljo kotona iltasin, ja kirjotti myöhään yöhön, mutta silloin oli huone aina lukittu. Kun mies sitten näki vaimonsa itkeneen, otti se hänen sydämmeensä kovasti, mutta eihän heillä ollut mitään toisilleen sanottavana. Heillä ei ollut ennenkään toisilleen mitään puhuttavaa. Mutta kun työ miestä joskus ikävystytti, kun hän tunsi oman henkilönsä yhä köyhtyvän, tunsi hän tyhjyyttä, kuivuutta, ja kaipasi jotakin lämmintä, läheistä, josta hän muisteli nuoruudessaan uneksineensa. Mutta jokaisen sellaisen ajatuksen heitti hän pois kuin jonkin uskottomuuden, ja korkea käsitys oli hänellä velvollisuudesta vaimoaan kohtaan. Tehdäkseen vaimonsa elämän edes jossainmäärin siedettävämmäksi, ehdotti mies, että kutsuttaisiin perheeseen vieraaksi talvikaudeksi muuan naisserkku, josta vaimo oli niin usein puhunut, mutta jota mies ei ollut koskaan nähnyt. Tätä oli paroonitar jo kauvan toivonut, mutta nyt, kysymyksen todella tultua vireille, ei hän sitä tahtonutkaan. Hän ei tahtonut sitä missään tapauksessa. Mies kysyi syytä, mutta sitä ei vaimolla ollut. Tämä kiihotti miehen uteliaisuutta, ja lopuksi tunnusti vaimo, että hän pelkäsi tätä serkkua; voisi vielä riistää miehen häneltä; mies rakastuisi. Sepä ihmeellinen tyttö, se täytyy nähdä. Paroonitar itki ja varotti mutta parooni nauroi, ja niin tuli serkku.
Oli päivällisen aika. Parooni tuli kotiin väsyneenä kuten tavallisesti, oli unohtanut serkun ja uteliaisuutensa tähän tyttöön nähden. He istuivat syömään. Parooni kysyi serkulta pitikö tämä teatterista. Ei, siitä hän ei pitänyt. Piti enemmän todellisuudesta kuin kuvallisesta. Serkku oli perustanut kotiseudullaan ompelukoulun ja yhdistyksen vapautettujen vankien auttamiseksi. — Haha! Täällä oli juuri vankeinhoitokysymys käsiteltävänä. Serkulla oli useita valaisevia tietoja annettavana. Ja vankeinhoidosta puhuttiin sitten koko päivällisaika. Ja serkku lupasi kirjottaa asiasta pienen artikkelin, minkä parooni sitten tarkastaisi ja lopullisesti muokkaisi.
Tapahtui kaikki mitä paroonitar oli aavistanut. Herra parooni meni henkiseen avioliittoon serkun kanssa, ja vaimo jäi syrjään. Mutta serkku oli myöskin kaunis, ja kun hän nojasi paroonin kirjotuspöydän vieressä, tunsi tämä jonkinlaista lämmintä suloutta, kun serkun pehmeä käsivarsi koski hänen olkapäähänsä tai kuuma hengitys tuntui poskeen. Eivätkä he aina puhuneet vankeinhoidosta. He puhuivat myöskin rakkaudesta. Serkku uskoi sielujen rakkauteen, ja hän selitti niin hyvin kuin voi, että avioliitto ilman sielujen rakkautta oli laillistettua haureutta. Parooni ei ollut seurannut rakkautta koskevien uusien käsityksien kehitystä, ja hänen mielestään oli tämä kovaa puhetta, mutta perusteita sillä tosiaan oli.
Mutta serkulla oli muitakin ominaisuuksia, mitkä tekivät hänet vallan erinomaiseksi oikeaan henkiseen avioliittoon. Hän sieti tupakkaa ja voi polttaa paperossia. Tästä seurasi se, että hän päivällisten jälkeen voi mennä herrojen huoneeseen ja puhua politikaa. Silloin oli hän kerrassaan viehättävä. Omantunnon silloin vähän loukuttaessa, saattoi parooni nousta istuimeltaan hetkiseksi, mennä vaimonsa luokse lapsihuoneeseen, suudella häntä ja pienokaista ja kysyä heidän vointiaan. Ja paroonitar oli kiitollinen, mutta hän ei ollut onnellinen. Parooni palasi seuraan loistavalla tuulella aivankuin olisi täyttänyt jonkin velvollisuuden, ja seurassa hän pysyi. Joskus loukkasi se häntä, ettei hänen vaimonsa voinut olla mukana, ja hän tunsi kuin painostaisi tämä toinen puoli häntä alas.
Kun kevät tuli, ei serkku lähtenytkään kotiin, vaan seurasi talonväkeä kylpypaikalle. Siellä pani hän toimeen seuranäytännön seudun köyhien hyväksi, ja hän ja parooni näyttelivät vastakkain, luonnollisesti rakastajaa ja rakastajatarta. Sillä yhtä luonnollisella seurauksella, että liekki leimahti palamaan, vankeinhoitokysymys sai kesälomaa ja rakkaus syttyi ilmituleen. Mutta se oli vaan henkistä tulta. Yhteiset harrastukset, samat käsitykset ja kenties samanlaiset luonteet.
Paroonittarella oli ollut hyvää aikaa ajatella asemaansa. Eräänä päivänä sanoi hän miehelleen, että kun kaikki heidän välillään kerran oli lopussa, niin paras oli erota. Tätä ei mies sentään tahtonut ja joutui epätoivoon. Serkku sai lähteä ja vaimo sai nähdä eikö hän sentään ollut kunniallinen mies.
Serkku lähti pois. Sitten alkoi kirjeenvaihto. Paroonittaren täytyi lukea kaikki kirjeet. Hän ei olisi sitä tahtonut, mutta parooni tahtoi sitä. Lopulta paroonikin mukautui ja luki itse kirjeensä. Ja vihdoin tuli serkku takaisin! Silloin se repesi! Parooni oli huomannut ettei hän voi tulla toimeen ilman häntä! Mitä piti tehdä? Erotako? Se olisi kuolema! Jättääkö? Mahdotonta! Purkaa avioliitto, jota paroonikin nyt piti laillistettuna haureutena, ja mennä uusiin naimisiin? Niin, se oli ainoa rehellinen menettelytapa, vaikka se olikin tuskallista.
Mutta sitä ei serkku tahtonut! Hän ei tahtonut joutua siihen huutoon että oli houkutellut miehen vaimonsa luota; ja häpeä, häväistysjutut!