Parooni eli kuitenkin mukana maailmassa. Edustajahuoneessa, kokouksissa ja kaikkialla kuuli hän kiivaasti moitittavan yhteiskuntaa. Hän luki sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, seurasi kirjallisuutta ja tutkiskeli. Hänen vaimoansa uhkasi sama kohtalo kuin edellistäkin: jäädä jälkeen! Mutta ihmeellistä se oli! Vaimo ei voinut seurata kaikkia yksityisseikkoja miehen tutkimuksissa, useita kohtia uusissa opeissa hän ei voinut hyväksyä, mutta hän tunsi miehensä olevan oikeassa ja toimivan hyvän asian puolesta. Mies taas tiesi varmaan kotona olevan "avustajan", joka ei väsyisi, ystävän joka tarkotti hänen parastaan. Heidän yhteinen kohtalonsa ajoi heidät yhteen kuin säikähtyneet kyyhkyset rajuilman tullessa. Vaimossa virisi nyt ilmiliekkiin naisellisuus, jota nyt niin vähässä arvossa pidetään, ja joka on osa äidistä, siitä luonnonvoimasta, minkä nainen on saanut. Se laskeutui kuin lämpö takasta lapsien yli, kuin auringonpaiste mieheen, kuin rauha kodin ylitse. Mies ihmetteli usein sitä, ettei hän enää kaivannut entistä toveria, jonka kanssa hän ennen saattoi puhua kaikesta, hän huomasi ajatuksiensa voimistuneen senjälkeen kun hän lakkasi niitä kohta julkilausumasta; ja hän tunsi enemmän voittaneensa hiljaisessa hyväksymisessä, ystävällisessä hyökkäyksessä, osaaottavassa kädenpuristuksessa. Hän tunsi itsensä vahvemmaksi kuin ennen ja vapaammaksi aarteittensa tarkastuksessa; hän oli yksin nyt, mutta yksinäisempi ennen, sillä silloin vastustettiin häntä niin, että se herätti vaan epäilystä.

Oli jouluaatto Parisissa. Heidän pienessä asunnossaan Cours la Reinen varrella oli arkihuolet syrjäytetty ja suuri joulukuusi haettu Saint Germainen metsästä. Parooni ja paroonitar aikoivat lähteä ulos suuruksen jälkeen ostamaan joululahjoja pikkulapsille. Paroni kulki syvissä mietteissä, sillä hän oli hiljan saanut painosta julaistun kirjasen nimeltä: Onko hienosto yhteiskunta? Mutta hän ei tiennyt mitenkä se oli otettu vastaan. He joivat kahvia kauniissa ruokasalissa ja ovet olivat auki aina lapsikamariin asti. He kuulivat kuinka imettäjä leikki lasten kanssa, ja paroonitar oli tyytyväinen ja onnellinen. Hän oli tullut niin lauhkeaksi ja hänen onnensa oli niin tyyntä. Muuan pienoisista jostain syystä kiljahti, ja rouva nousi pöydästä katsomaan. Samassa toi palvelija postin ruokasaliin. Parooni aukaisi kaksi ristisidettä. Toinen oli "suuri ja arvossapidetty" lehti. Parooni käänteli ja katseli sitä ja huomasi kohta lihavan päällekirjotuksen: "Warg i Weum!" Ja sitten luki hän muutamia riviä: "Joulu oli tullut! Tämä pyhien aika, rakas kaikille puhtaille sydämmille. Nämä pyhät, joita kaikki kristityt kansat pyhittävät, jolloin rauha ja lepo vallitsee koko ihmiskunnassa, jolloin murhamieskin panee puukon taskuunsa, ja varas kunnioittaa pyhää omistusoikeutta, näinä pyhinä, jolloin varsinkin Pohjolassa, sekä historiallisen tavan perusteella, että esi-isien ajoilta perityn kunnioituksen mukaan j.n.e. Ja sitten tulee kuin haju jostain likaviemäristä, muuan henkilö, joka ei ole katsonut arvoansa alentavaksi murtaa pyhimpiäkään siteitä, ja syöksee kiukkuansa yhteiskunnan arvokkaimpia jäseniä kohtaan, kiukkua, mikä on johtunut mitä alhaisimmasta kostonhimosta…" Parooni taittoi kokoon lehden ja pisti sen takintaskuun. Hän aukasi toisen ristisiteen. Siinä oli ivakuva hänestä ja hänen vaimostaan. Hän antoi tämän lehden mennä samaa tietä kuin edellisenkin, äkkiä, sillä vaimo tuli huoneeseen. Mies joi kahvinsa ja nousi lähteäkseen pukeutumaan. Sitten menivät he ulos yhdessä.

Aurinko paistoi kirkkaasti kuuraisiin platanipuihin Champs Elysées'illä, ja Place de la Concorde avautui kuin suuri aurinkoinen keidas keskellä kiviaavikkoa. He kulkivat käsikkäin, mutta miehestä tuntui kuin vaimo tukisi häntä. Vaimo puhui siitä mitä he ostaisivat lapsille, ja mies vastasi niin hyvin kuin voi. Vihdoin keskeytti mies puhelun kuin katkaisten ja lausui kuin vaan muuna mietteenä: — Tiedätkö mikä ero rangaistuksella ja kostolla? — Ei, sitä ei vaimo ollut ajatellut. — Olisipa ihmeellistä jollei se olisi niin: että kun nimetön sanomalehtikirjailija kostaa, silloin on se rangaistus, mutta kun nimeään käyttävä ei-sanomalehtikirjailija rankaisee, silloin on se kosto! Kirjottautukaamme uusien profetain joukkoon! — Vaimo pyysi, ettei mies häiritsisi jouluiloa muistelemalla sanomalehtiä. — "Nämä pyhät", kertasi mies itsekseen, "jolloin rauha ja sovinto j.n.e."

He kulkivat pitkin Rivoli-katua, menivät Boulevardeille ja tekivät ostoksia. Vaimo oli mitä reippaimmalla mielialalla ja koetti ilahuttaa miestään. Mutta mies oli aatoksissaan. — Lopulta lausui mies: — Kuinka voisi olla paha omatunto kun on tehnyt oikein? — Sitä ei vaimo tiennyt! — Oliko se siitä syystä, että hienosto kasvatti meitä saamaan pahan omantunnon joka kerta kun me nousimme sitä vastaan? Luultavasti! Eikö sillä ollut oikeutta ahdistaa vääryyttä, jota vääryys oli loukannut? Siitä syystä, ettei kukaan muu kuin se, jota oli loukattu, tulisi kostaneeksi, ja hienosto ei tahtonut tulla koston uhriksi. Miksei hän hyökännyt hienostoa vastaan vielä siihen kuuluessaan? Siitä syystä luonnollisesti, ettei hän tuntenut sitä! Täytyi katsella taulua etäämmältä voidakseen saada siitä kokonaiskäsityksen! — Miksi puhua niin julmia asioita nyt jouluaattona. — Se on totta, nyt oli jouluaatto, "nämä pyhät…"

Ja sitten ajoivat he kotiin. Ja joulukuusessa kynttilät sytytettiin, ja siitä loisti valoa ja onnea, mutta synkästä kuusesta tuli hautajaisten haju, ja se näytti kolkolta, kolkolta kuin paroonin kasvot. Mutta sitten toi imettäjätär huoneeseen pienokaiset. Silloin kirkastuivat paroonin kasvot, sillä hän ajatteli, että kun lapset ovat kasvaneet, niin saavat he niittää iloa siitä mihin vanhemmat ovat kyyneleitä kylväneet, silloin on heillä paha omatunto kun rikkovat luonnon lakeja vastaan, eikä kuin nyt, kun me aaveitten ajamina pakenemme, rottingin piiskaamina, pappien juttujen säikäyttäminä ja hienoston kasvattamina hienoston hyväksi. Ja paroonitar istui pianon ääreen, kun tytöt tulivat huoneeseen ja palvelija. Ja rouva soitteli vanhoja, surumielisiä tanssikappaleita, joista pohjolan asukas iloitsee, ja palvelijat tanssivat lapsien kanssa, mutta he eivät näyttäneet iloisilta. Se oli kuin jokin velvollisuus julkisessa jumalanpalveluksessa. Sitten saivat lapset ja palvelusväki joululahjansa. Ja sitten menivät pienokaiset nukkumaan.

Paroonitar meni saliin ja istuutui erääseen nojatuoliin. Parooni istui eräälle pikkutuolille vaimonsa jalkoihin. Sitten nojasi hän päänsä vaimonsa syliin. Voi, se oli niin raskas, niin raskas! Ja vaimo silitti miehensä tukkaa, mutta ei sanonut mitään. — Mitä! Mies itki? — Niin, mies itki. Vaimo ei ollut koskaan nähnyt miehen itkevän! Se oli kauheata! Miehen koko voimakas ruumis vapisi, mutta hän ei nyyhkyttänyt, eikä hän ääntä päästänyt! — Miksi hän itki? — Hän oli niin onneton? Onnetonko vaimonsa kanssa? — Ei, ei, ei hänen kanssaan, mutta kuitenkin! — Olivatko he olleet pahoja hänelle? — Olivat! — Voiko hän puhua siitä? — Ei! — Mies vaan tahtoi istua siinä, vaimonsa luona! Niinkuin hän oli äitinsä turvissa, kerran, kauvan sitten!

Vaimo puhua leperteli hänelle kuin lapselle! Hän suuteli miehen silmäkansia ja kuivasi nenäliinallaan hänen kyyneleensä. Vaimo tunsi itsensä niin ylpeäksi, niin ihmeellisen vahvaksi, eikä hän itkenyt; mutta kun mies näki vaimonsa sellaisena, sai hänkin jälleen rohkeutta. — Että hän tosiaankin saattoi olla niin heikko! Oli tosiaankin kauhean raskasta kantaa näitä teennäisiä vastaopinioneja! Uskoivatko hänen vihollisensa itse mitä sanoivat? Se oli mahdotonta ajatella, mutta niin he sentään tekivät. Nähtiinhän kivien kiinnikasvavan mäntyihin, kuinka eivät sitten aatteet kasvaisi aivoihin! — Mutta vaimohan uskoi hänen olevan oikeassa, hänen tahtovan hyvää! — Sen hän uskoi! Mutta mies ei saisi suuttua! eikö mies kaivannut lastaan, sitä toista! — Kaipasi kyllä, mutta sitähän ei voinut auttaa! Ei, ei vielä! Mutta miehen ja niitten muitten, jotka työskentelivät tulevaisten pelastukseksi, täytyi miettiä jokin pelastuksen keino niille! Vielä ei miehellä ollut mitään ehdotusta, mutta vahvemmat päät kuin hänen ja monet yhdessä voisivat kyllä kerran ratkaista sen kysymyksen mikä nyt näytti mahdottomalta. — Niin, heidän täytyi! — Mutta heidän avioliittonsa, nyt, oliko se oikea avioliitto, kun mies ei tahtonut sanoa vaimolle suruaan? Eikö sekin ollut pro…? — Ei, se oli oikea avioliitto, sillä he rakastivat toisiaan; se ei ollut laita ennen, silloin! Eivätkö he rakastaneet toisiaan? Saattoiko vaimo kieltää sen? — Ei, rakkahin, sitä ei hän voinut! — No, silloin se oli oikea avioliitto Jumalan ja luonnon mielen mukaan!

Luonnoton valinta, tai rodun synty.

Parooni oli suurella ja jalolla suuttumuksella (todella synnynnäisellä) lukenut "Työnorja"-lehdestä kuinka yläluokan lapset pian kuolisivat, jolleivät ne riistäisi äidinmaitoa alaluokan lapsilta. Hän oli lukenut Darwinia ja tullut siihen käsitykseen, että ylimyslapset valinnan kautta olivat korkeampia kehitysasteita eläinsuvusta ihminen. Mutta perinnöllisyysoppi oli hänessä herättänyt suuren vastenmielisyyden käyttää imettäjiä, koska mahdollisesti alaluokan maidossa voisi ylimyksellisiin suoniin virrata eräitä alaluokkalaiskäsitteitä, mielikuvia ja harrastuksia. Hän oli siitä syystä hyväksynyt periaatteen, että hänen vaimonsa imettäisi itse, ja jollei se maito riittäisi, annettaisiin lapselle lehmänmaitoa pullosta. Maidon ottaminen lehmistä oli kaiketi hänen oikeutensa, koska lehmät söivät hänen omaa heinäänsä, ja ne ilman sitä kuolisivat nälkään tai eivät olisi syntyneetkään.

Ja sitten syntyi lapsi. Se oli poika! Parooni oli ollut vähän levoton ennenkuin ilmotettiin poika syntyneeksi, sillä hän oli köyhä mies, mutta vaimo oli hyvin rikas. Vaimon rikkauksia ei mies kuitenkaan voinut päästä nauttimaan, jollei avioliitto tulisi siunatuksi perillisellä naimakaaren 00:n luvun ja 00:n pykälän mukaan. Ilo oli siitä syystä suuri ja teeskentelemätön. Poika oli pieni, läpikuultava, täysirotuinen olento, jolla oli sinisiä suonia ihonpinnassa. Mutta veri oli siitä huolimatta ohutta. Äiti oli enkelin kaltainen, ruokittu valituilla särpimillä, suojeltu turkiksilla ilmanalan haitallisia vaikutuksia vastaan, ja hipiältään ylhäisenkalpea, kuten hienon rodun naiset ainakin.