Lopulta löi puheenjohtaja vasaralla pöytään, ja selitti, että käräjät olivat erojutun oikea paikka, ja että naisliitto oli naisten lörpöttelyn oikea paikka.
Sitten hän varoitti puolisoita ja julisti kokouksen päättyneeksi.
Tämä oli vuosisadan vaihteessa miehen ja naisen välisen keskustelun tavallinen loppu: kokous lopetettiin.
Naisasia, sen ajan suurin ja vaikein probleemi, oli kai lähinnä demokratian äärimmäinen suhdaton johtopäätös. Kaikki ihmiset olivat yhtäläisiä (vaikkakin he olivat niin erilaisia); siinä heidän väärä väitteensä. Demokraattien täytyi pitää kiinni siitä, tai luopua periaatteistaan. Aristokraatit yhtyivät siihen, osittain saadakseen ääniä ja voidakseen kopeloida demokraattien taskuja, osittain siksi, että nainen heidän vanhentuneen maailmankatsomuksensa mukaan oli korkeampi olento.
Tässä kaikessa oli niin paljon näennäistä ja niin paljon todellista. Nainen, jota mies rakastaa, on näennäisesti yläpuolella tätä, niin kauan kuin mies häntä rakastaa, mutta ainoastaan miehen mielestä, ja näennäisesti hänen mielestään, sillä miehen rakkauteen kuuluu, että hän asettaa rakastamansa yläpuolelle itseään, ja yläpuolelle muitakin. Mutta nyt tehtiin tästä järjestelmä, ja mies luopui vallastaan. Milloinkaan ennen ei oltu nähty miesten niin matelevan vatsallaan ja syövän maata naisen jalkojen juuressa kuin silloin. Miehet, joista olisi luullut parempaa, oikein nauttivat saadessaan maata salinmatolla rumimman naisen pesemättömien jalkojen, juuressa. Sensijaan että miehet ennen kadulla tarjosivat naiselle käsivartensa, joka oli kauniisti tehty, senvuoksi että se oli oikein, nähtiin nyt, miten naiset taluttivat rappeutuneita miehiään.
Naiset pukeutuivat kuin miehet, ja miehet kuin naiset; rannerengas siirtyi miehille. Se oli perversisyyttä, ja ikäviä erehdyksiä sukupuolten välillä alkoi ilmetä; mutta perversien miesten ollessa ehdottomia naistenystäviä, johtuiko se nyt siitä, että he tahtoivat siten peittää vikansa, tai että he tunsivat omassa luonteessaan olevan jotain naisellista, olivat perversit naiset sitävastoin miessuvun ehdottomia vihaajia, jota seikkaa he eivät peittäneetkään, ja heidän elämäntehtävänään oli rikkoa avioliittoja — tietysti naisen vapautukseksi.
Probleemi, sekalaisen seurakunnan hämmentämänä, saatettiin kuitenkin supistaa seuraavaan johtopäätökseen: Naisen vapautuminenhan olisi vapautumista lapsien synnyttämisestä ja kasvattamisesta. Uskooko kukaan ihminen tällaiseen luonnon luonnottomaan järjestykseen. Ja kuka sitten synnyttää lapsia, ellei nainen? Tämä kaikkihan oli hölynpölyä! Mutta tulevaisuuden yhteiskunnassakin, jossa nainen tekee työtä, täytyy hänen luonnollisesti synnyttää, niin että mistään vapautumisesta sanan varsinaisessa merkityksessä ei kai tule mitään. Minkä tähden sitten kääntää yhteiskunta nurin narin muutamien hysteeristen naisten takia?
Riistämällä paikat miehiltä, estettiin jokainen leivätön mies menemästä naimisiin; senvuoksi avioliitot vähenivät ja prostitutsiooni kasvoi! Ja tämän hyväksi työskentelivät yhteiskunnan säilyttäjät ja siveellisyyden harrastajat.
Se oli sulaa hulluutta!
Kuitenkin kaikitenkin; Storön kirkkoherra Alroth oli pitänyt silmällä tätä liikettä; hänen sisarensa, Brita rouva, oli koettanut nostaa kapinaan hänen oman vaimonsa, viekoitella tämän pois kotoa kokouksiin ja sen semmoisiin, senvuoksi veljen tunteet kirkkoherran povessa eivät voineet sokaista häntä, vaan ymmärsi hän sangen hyvin lankomiehensä kiusallisen aseman talossa. Häntä miellytti myöskin se, että lanko ei tahtonut asettaa rikosta rikosta vastaan, tuomalla esiin viimeistä juttua lapsista ja sitä, mitä talossa tapahtui vaimon luvalla, joka hänen näkökannaltaan katsottuna oli ollut iljettävää.