— Siis, johtopäätös: toisia maailmoja on olemassa, koska näet ne, ja sinä voisit lähettää ajatuksen ääniaaltoa myöten valoaallon avulla, ja päinvastoin ottaa vastaan ajatuksen samaa tietä samalta taholta.
— Perustelu on oikea…
— Silloin olemme yhtä mieltä; ja Swedenborg on voinut olla yhteydessä muiden maailmojen kanssa.
— Sitä en käsitä… ** — Pitääkö minun todistaa vielä kerran? Ei, sitä sinä et tahdo! — Kuitenkin, Holger eli vankilassa yhtä ja toista, jota hän ei voinut selittää, mutta joka teki hänet rauhattomaksi. Niin kauan kuin emme voi selittää jotakin, sanotaan sitä mystiikaksi. Hän ei ollut milloinkaan lukenut Swedenborgia; mutta päästyään vankilasta hänelle tapahtui tämä, jonka todenperäisyydestä voit saada selvän,, jos tahdot. — Päästyään vapaaksi hän eli mietiskelyissä ja luuli tietysti tulevansa hulluksi. Tulee sitten eräänä päivänä toimistoon muuan köyhä nuoruuden ystävä, joka tahtoo myödä Swedenborgin Areana Coelestian ruotsinkielisen laitoksen, mutta hänellä oli vain teoksen 6:s, 7:s ja 8:s osa. Auttaakseen miestä Holger osti ne aikomatta erikoisesti lukea niitä. Mutta selaillessaan niitä yksinäisyydessä hän huomasi, että teoksessa oli — hänen kokemuksensa vankilassa, ja niiden selitys piti paikkansa. Silloin hän rupesi mietiskelemään, koetti manata henkiä hypnotismin, suggestsioonin ja pakkomielikuvien y.m. avulla. — Kuitenkin, hän näki menneisyytensä ja nykyisyytensä uudessa valossa. Neljätoista päivää myöhemmin hän oli Upsalassa, ja meni antikvaariin ostamaan vuoden 1734 lakikirjaa. Hän sai itse etsiä hyllyltä, ja löysi nyt Arcanan 1:sen, 2:sen ja 3:nen osan; mutta ne eivät tietysti olleet osia hänen omistamastaan kappaleesta. Saavuttuaan sitten Tukholmaan hän meni suoraa päätä hankkimaan koko teoksen, mutta sitä ei ollut missään. Hän oli juuri lähtemäisillään viimeisestä antikvaarista, kun hänen päähänsä pälkähti kysyä: Mutta ehkä teillä on irtonaisia osia? — Heillä oli; ja juuri 4:s ja 5:s osa, jotka puuttuivat; eivätkä nekään olleet kummankaan hänen omistamansa kappaleen osia. Jos tahdot selittää tämän sattumaksi, niin voit myös sanoa voitatko arpajaisissa vai et. Kuitenkin kaikitenkin, hän ei ole spiritisti eikä näe näkyjä — — — mutta hän tuntee, saa vaikutuksia ja varoituksia, aivan kuin tuo selväjärkinen Sokrates daimoniltaan. Hänen personansa tuntuu minusta olevan sublimoitu tislausastiassa kärsimyksen hehkuvimmassa tulessa, mutta hän on jakautunut arki-ihmiseksi, joka elää alhaalla aineessa, ja sunnuntai-ihmiseksi, jonka hän laskee lentoon täytettyään uskollisesti velvollisuutensa.
— Oletko sinä lukenut Swedenborgia? keskeytti Ester, joka ei pitänyt näistä keskusteluista.
— Olen lukenut! ja uskon, ettei yksikään ihminen ole saanut tietää niin paljon salaisuuksia kuin hän… Ei ole mikään sattuma, että tämä maja on joutunut tänne vuoreille… ja juuri nyt, kun häntä tarvitaan… Kuuletko nimestä, Sweden borg, mitä hän Ruotsillemme merkitsee. — Minusta tuntuu kuin näkisin hänen istuvan tuolla ovensuussa, Abrahamin lailla, silloin kuin Herra kävi hänen luonaan Mamren lehdossa… Hän palaa jälleen, mutta vapahtamaan ja tuomitsemaan; henkeä vapauttamaan, eläintä sitomaan! En ole oikein ymmärtänyt, miksi kaikki nämä eläimet ja niiden saasta on kytketty tälle vuorelle, mutta ehkäpä siksi, että näkisimme eron niiden ja itsemme välillä, ja että vertailemalla löytäisimme ihmisen! — — — Nyt on sydänyö saapunut, ja minä kuulen vuosisadan tulevan, idästä; nyt se on Värtanin yllä. Vaxholmassa soitetaan… Suhisevatko sen siivet rauhaa, taisteluilla voitettua rauhaa? Ihmiset eivät tahdo rauhaa! Tänään hyväksyi 26 valtiota Haagin rauhankongressin keskustelut! Mutta kukaan ei usko rauhaan; kaikki varustautuvat! — — — Jos puhut hyvää ihmisistä, niin he nauravat sinulle; he tuntevat itsensä, me tunnemme itsemme; mutta jos puhut pahaa heistä, meistä, niin he suuttuvat. Hiukan mainettaan huonompia, ja hiukan parempia, ovat ihmisten lapset!
* * * * *
Nyt kuului soitto molemmista tapuleista, ja kaupungista kohosi kuin kumisevien äänten synnyttämä pilvenpatsas, mikä sai vuoren vapisemaan. Väristys kulki läpi kansanjoukkojen, jotka vaikenivat ja paljastivat päänsä ajattelematta ketä kunnioittivat. Eläimet häkeissä ja luolissa ryömivät koloihinsa ja piiloutuivat, säikkyen kuin pakanat vihittyjen kellojen kaikua; petäjissä kävi humina, joka saattoi olla yötuulen, mutta myöskin pronssin tärisyttämän ilmameren.
Suuri Te Deum nousi kaupungista nousemistaan, ja terävät kirkontornit kohosivat kuin ukkosenjohdattimet johtaakseen pois vihan salamat. Mutta tähtitaivas hymyili, lempeänä, ystävällisenä, anteeksiantavana.
Ja sitten tapulien kellot vaikenivat, kaupungin myöskin, toinen toisensa jälkeen.