Niinpä katsellessaan nyt maitoluetteloa hän näki, että kilo voita maksoi hänelle seitsemän kruunua, ja itse hänen täytyi myödä se kahdesta kruunusta. Hän luuli ensin laskeneensa hullusti, mutta pelästyi nähdessään kirjasta, että lehmä, antaakseen kilon voita, söi viisitoista leiviskää heiniä, jotka maksoivat viisikymmentä äyriä leiviskä. Vaikkakin separeerattu maito käytettiin palkollisille, vasikoille ja porsaille, niin hän sai kuitata sen elukan hoidolla, pahnoilla ja kalliilla kaupunkiinviennillä.
Katsoessaan nyt, mitä yhden elukan elättäminen oli maksanut, hän huomasi, että elukka oli syönyt oman hintansa, ja että hän oli tehnyt ilmaista työtä.
Mutta kaikkein kummallisimpiin tuloksiin johtivat hänen kemialliset laskelmansa karjan meno- ja tulopuolesta. Ravinnokseen käytti lehmä pelkkiä kuivia heiniä ja muutamia ämpäreitä vettä. Heinäthän sisältävät pääasiallisesti soluainetta, joka on typetöntä, ja vedessähän ei ole lainkaan typpeä. Mistä sitten tuli se suunnaton typpimäärä, joka oli maidossa ja lannassa? Jos hän vastasi: eläimen ruumiin käytetyistä kudoksista, niin hänen täytyi jälleen kysyä, mistä eläimen ruumis sai typen kudoksien uudistukseen; sillä elleivät nämä uudistuneet, niin eläimen täytyi hävitä jäljettömiin kolmessa kuukaudessa. Heinistä tuli niin mitättömän vähän typpeä eikä vedestä lainkaan; ilmastako ne sen sitten saavat? Ei, vastasi Pettenkofer! Sehän oli ihme, tai sitten oli kemia päin mäntyä.
Ja kun hän ruokki perunoilla, joissa oli yhdeksänkymmentä prosenttia vettä ja kaksi prosenttia typpeä, niin oli tulos sama. Tässähän täytyi uskoa, että typetön tärkkelys saattoi muuttua — typpipitoiseksi munanvalkuaiseksi, ja että vesi vaihtui siksi ammoniakiksi, joka heitettiin navetankuoppaan. Mutta se oli ristiriidassa tieteen voimassa olevien teoriojen kanssa, ja senvuoksi se oli hänelle arvoitus, jonka hän karkoitti mielestään.
Kouraantuntuvampia olivat sitävastoin pääkirjan tiedot siitä, että hän oli tänä vuonna ostanut kolmella tuhannella kruunulla tuomaskuonaa, ja että vuokrasumma nousi kahteen tuhanteen viiteen sataan kruunuun. Se oli suora ja selkeä tosiasia, joka sytytti hänessä ajatuksen, mikä valaisi hänen tilansa. Maa voi elättää omistajan, mutta ei omistajaa ja arentimiestä; ja maa tulee lannoitetuksi itsestään hyvin järjestetyllä karjanhoidolla, mutta maalla ei ole varaa ostaa lannoitusaineita. Tämä hänen olisi pitänyt tietää ennen, mutta sitä ei sanottu maanviljelysopissa eikä kansantaloudessa.
Hän kuuli jonkun tulevan, ja iski kirjat kiinni sekä sytytti sikarin peittääkseen rauhattomuuttaan.
Sisään astui vaimo, nuorena ja voimakkaana, mutta kasvoillaan tällä kertaa huolestunut ilme.
— Anders! Anna minulle varastohuoneen avaimet; tarvitsen jauhoja leipomiseen.
— Jauhoja? Ne ovat lopussa.
— Lopussa?