Koko maa oli ruvennut viljelemään kauraa, kun mikään muu ei kannattanut, ja senvuoksi Ruotsin maa oli pian mehuton. Ruis, köyhän viljaa sekin, ei menestynyt enää, vaan täytyi sitä tuottaa maahan; vehnästä oli vajottu, sivuuttamalla ruis, syöttökauroihin; se oli rappiotilaa. Ja kun talonpojat olivat korjanneet viimeisen kaurasadon ostaakseen piletin Amerikaan, niin arvottomalle maalle tuskin ilmaantui ostajaa. Maa, jonka aura oli muokannut ja joka oli ollut lannoitettu, se kasvoi vain rikkaruohoa, kumma kyllä; se ei voinut muuttua itsestään luonnonniituksi, kuten sydänmaa; se oli kirottu; se oli viljelyksen pilaama ja vaati viljelystä; se voitiin tosin kylvää jälleen apilanurmikoksi, mutta ellei sitä uusittu, niin se lakkasi kasvamasta.
Kun sitten vuokra-aika oli kulunut loppuun, niin myötiin tarvekalut huutokaupalla. Koska talonpojilla oli omituinen halu ostaa huutokaupoista, he kun luulivat kaiken olevan niissä huokeampaa ja parempaa, niin möivät eroavat arentimiehet tavallisesti kaiken kunnollisen irtaimistonsa ennakolta, ja hankkivat uutta huonompaa. Hyvä karja ja hevoset myötiin vähitellen, ja ostettiin kehnoja sijaan. Työkaluja, vaunuja ja rekiä kyhättiin kokoon hät'hätää, ja pantiin huutokauppaan. Sehän ei ollut epärehellistä, mutta hienoa se ei ollut, eikä siihen ollut varaakaan.
Kun neuvottelu oli lopussa, ajoi kilpareki kartanolle: metsänvartia, mustalaistyyppi, patruunan suosikki siksi, että hän oli torppareita ripeämpi, oli lähtöön valmiina jäätuura kädessään. Hänen tehtävänään oli näet niemien ja salmien kohdalla, joissa pelättiin virtapaikkoja, kulkea hevosen edellä ja koetella jäätä.
Noustessaan rekeen näki patruuna näytelmän, joka sai hänet hymyilemään huolimatta siitä kurjuudesta, mikä tässä paljastui.
Neljä suurinta koiraa oli kaikessa sovussa laahannut kuolleen lehmän jäävaraston valtavan pyramiidin huipulle. Mutta kun ne olivat suorittaneet tämän yhteistyön, ajoi talon suurin verikoira kolme muuta osakasta alas, ja makasi nyt yksin kuin sfinksi ja piti pitoja siellä ylhäällä. Paisti oli houkutellut naapuritalojen koirat sinne, ja jäävuoren juurella oleva haukkuva liuta rähähti toisinaan tappeluun ja muodosti yhden ainoan pyörteen turkkeja, häntiä ja käpäliä. Muutamat muonamiesten muijat olivat heikosti yrittäneet jakaa saalista verikoiran kanssa, mutta peräytyneet. Kaikki talossa olivat nälkiintyneitä, ihmiset ja eläimet. Koirat olivat hädässään ajaneet kaikki jänikset ja poikaslinnut, ja oppineet viimein salakalastukseen jäällä, jossa sieppasivat särjet hauenkoukuista. Mutta nyt niillä oli kemut. Ruoska läimähti, ja kilpareki kiiti pyrynä alas jäälle ja ulos välkkyville ulapoille.
Kulku ohjattiin ensin jään yli toiselle rannalle, jonne kaksi vanhaa miestä oli asettunut eräälle niemelle punaiseen tupaan odottamaan päiviensä päättymistä. Toinen oli eräs kaupungin virastossa palvellut entinen kamreeri ja leskimies, joka nyt seitsenkymmenvuotiaana eli eläkkeellään; toinen oli kahdeksankymmenvuotias vanhus, valkea kuin kyyhkynen, eikä ollut milloinkaan ollut mitään, sen koommin kuin oli ylioppilaana Upsalassa. Kaksikymmenvuotiaana hän oli saanut elinkoron eikä tehnyt mitään senjälkeen. Tapaus oli harvinainen: mutta ukolla oli ollut elämässään yksi ainoa urotyö, yksi ainoa harrastus: hän oli ollut juvenaali. Hän pitikin itseään nyttemmin kuin museokapineena, jota saattoi näytellä. Punainen tupa oli kuuluisa kalliin sisältönsä vuoksi; sinne tehtiin huvimatkoja katsomaan "yhtä glunteista", sillä siksi oli traditsiooni muuttanut juvenaalin. Hän oli laulanut Wennerbergin kanssa, oli tuntenut Kaarle XV:nnen, hän oli puhunut Jenny Lindin kanssa, nähnyt Geijerin. Mutta kaikella tällä ei ollut mitään merkitystä, kun Anders Borg ajoi rahaa lainaamaan.
Ukot iloitsivat suuresti, kun reki ajoi tuvan eteen, sillä he olivat olleet umpilumessa neljätoista päivää, eivätkä olleet saaneet sanomalehtiä ja postia kahdeksaan päivään.
Andersilta riisuttiin turkit, hänet vietiin sisälle lämpimään, sai keitettyä viiniä, ja sitten hänen täytyi kertoa, mitä uusia lehdet tiesivät. Sitten otettiin kortit esille, ja pelattiin viirapeli, noin vain ohimennen.
On ikävää puhua rahasta, sillä kulta on viimeinen, mistä ihminen luopuu, siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä metalli muodostaa olemassaolon ehdot, asunnon, ruuan, vaatteet ja lämmön.
Kerrottuaan kahden tunnin ajalla kaikki, minkä tiesi vanhuksia miellyttävän, sanoa paukahutti hän vihdoin asiansa. Silloin laskeutui pilvi tuohon valkeiden uutimien verhoamaan valoisaan huoneeseen; vanhuuden rauha oli häiritty, ja vanhuksia vaivasi se, että eivät voineet auttaa hädänalaista. Heiltä ei riittänyt rahaa lainaksi, ja heitä kiusasi se, että olivat pakoitetut tunnustamaan sen, paljastamaan asiainsa tilan.