Metsänvartia tajusi ensimmäiset merkit, hypähti pukilta ja huusi:
Seis patruuna, jäässä on railo!
Anders Borg pysäytti hevosen, sillä hän näki avonaisen väylän, jossa höyrylaiva oli kulkenut. Hän nousi reestä ja mittasi katseellaan väylän leveyden ikäänkuin olisi aikonut uida yli, sillä hänen täytyi päästä perille.
Mutta hetken harkittuaan hän tarttui seipääseen, joka oli väylän merkkinä, astui uiskentelevalle jäälautalle, meloi seipäällä ja joutui vesiajolle. Väki rannalla huusi, kun lautta lähti liikkeelle, mutta Anders meloi edelleen. Kun hän lähestyi toista rantaa, alkoi hänen jäälauttansa vajota, hiljalleen, tasaisesti kuin laskuluikku. Yhdellä harppauksella hän hypähti seuraavalle lautalle, jonka jälkeen hän syöksyi suin päin maihin; mutta viimeisen kaistaleen hän kulki vajoten joka askeleella rantajäähän, joka kilisi murskaantuneitten ikkunaruutujen lailla.
— Onko pastori kotona? kysyi hän tervehtimättä.
— On kuin onkin, vastattiin.
Ja nyt riensi Anders erääseen punaiseen taloon, joka oli jotensakin toisten kaltainen.
Hän syöksyi sisään samalla vauhdilla kuin oli kulkenut jääväylän poikki, tempasi auki oven ja joutui tupaan, missä apulaispappi istui nukkuen keinutuolissa, kahdentoista aikaan päivällä.
— Älähän, sinäkö se olet? Minä hiukan torkahdin ja kuulin hätähuutoa jäältä, sanoi hän karistellessaan unta silmistään.
— Minä vain, olen pulassa, ja sinä saat lainata minulle kymmenen kruunua.